Taas maata myöten meni vilu viima, taas heräs öisten peikkoin villi kiima ja ajattaret täällä karkeloivat ja kuolonparahdukset maassa soivat ja yötä päivää kuultiin nyyhkytystä, kun hetki uus toi uutta kärsimystä, kun toivovinkin silmä kyynelehtyi ja usko, voiman lähde, tyyten ehtyi ja epätoivoll' oli kaikki valta ja tuskin kukaan nosti pään sen alta.
Ja, niinkuin aina käy, kun suur' on hätä ja voimatyö kun etsii tekijätä, ei löytynytkään monta mainituissa urhoissa kuuluiks' tulleiss' eikä muissa, jotk' kestänehet olisivat täällä, kun kuolon peitsi päilyi päiden päällä, ei ollut montaa miehenmoista noissa, jotk' opin saivat ensitaisteloissa, ei ollut montaa vanhaa eikä nuorta, joidenka kunto ei ois ollut kuorta.
Vaan moni kunnon "karhu" ehdollansa rautaisen riimun kantoi kaulassansa ja pillin mukaan tanssi tanhuoilla, kun tahtia löi epätoivo noilla, tai taiten muuttui lammasnahkaiseksi ja paoss' yksin pelastuksen keksi, ja moni, johon toivon katse luotiin ja jolle kansan teon valtuus suotiin, kuin Juudas petti meidät penningeistä ja astinlaudan "arvon" laitti meistä.
Ja tuossakaan ei kaikki ollut vielä: Nuo kurjat raukat oli vielä tiellä, kun harvat miehet, miehet suomalaiset ja isänmaalle kaunehimmat naiset nous väkivallan mahtikättä vastaan oikeutta puoltaen kuin äiti lastaan, kalleimman vuoksi itsens alttiiks' antain, uljaana, uupumatta kuormaa kantain — pinqviinit luihut lainasiivin lensi ja kotkaparven esteheksi ensi.
Mut niinkuin myöskin ollut ompi aina: Ei ijankaiken takatalvi paina, ei ijankaiken orja ole vapaa, myös kosto kerta kostettavan tapaa, ei ijankaiken kurjat kunniassa saa olla eikä muita polkemassa, ei ijankaiken suurta oikeutta jaloilla poljeta kuin langennutta, ei kansaa, jok' on elämähän säätty, oo vielä koskaan kuolemahan häätty.
Niin myöskin Suomen suurin hätä herkes ja vielä kerran päivänpilke kerkes pimeyden halki valon tänne tuoden ja edes onnen erän pienen suoden, synnyttäin toivon, uskon, että huomen sittenkin kerta nousee ylle Suomen ja että sentään saattaa suvi tulla töin uotellessa eikä uinailulla ja että juhannusta viettää saamme, kun terve Suomi taas on sairas maamme.
UUDISTUSTEN AIKANA
Ankarasti yhteiskuntaruumiin valtimo nyt lyö, kuumeisesti veri virtaa, jänteet kaikki jännittyy; joukot, joiden yllä häilyy väkivallan vainoyö, kahleitansa katkoo, etsii miss' on surun synkkä syy; nousee naiset, nousee miehet, ennen aina torkkuneet, katsovat ja kysyvät ja vastausta vaativat; laumat, joiden tarmon raudan tuskat ovat karaisseet teräkseksi, itsellensä sota-aseet laativat, käydäksensä taistotielle, mitatakseen voimiaan kanssa ajan hirmuhengen, jonk' on uhka päällä maan.
Kaikki kärjistyy. On ilmass' sähköä ja salamaa, niin ett' työläs aivan on jo inehmoisen hengittää, eikä levonaikaa tuskin kukaan kuolevainen saa, vaan on pakko kunkin elää töistä täyttä elämää; syntyy aatteet, oudot, kummat, ennen syntymättömät, joiden voiman täytyy täällä tuta tyyten ihmisen; kaikki, kaikki etsivät ja kaikki myöskin löytävät jotain uutta, jost' ei ennen tiennyt mitään ihminen; joka hetki tarjoaa nyt tavatonta; tapahtuu tekoja, joit' ei oo tuonut ilmi aika mikään muu.
Eikä enää tuskin mikään hämmästystä herätä, vaikk' on joskus eessä silmäin kuva kauhun kamala; kukin näät nyt tuntee, että aikakauden elämä, vajaaks' ennen jäänyt vaatii ihan mitä tahansa; uudistuksen eilismuoto tänään on jo vanhennut, teko eilen tehty, tämänpäivän teon rinnalla, on kuin sävel ennen soinut, väsynyt ja vaiennut; melkein kaikki uusi saadaan ihmishengen hinnalla; sortuu yksilöitä, sortuu joukkojakin, laumoja, kuolon kylmä käsi korjaa ruumisrunsait' aumoja.