Sekasorto vallitsee. Mut kukin selvään nähdä saa, että, vaikk' on mullinmallin yhteiskunta kokonaan, alinkerta kohoo, kohoo, ylin tapaa alempaa, rajat rikkuu, uomat täyttyy muotoon sopusointuisaan; eivät estä sulut, salvat eikä padot paksuimmat kehityksen kulkua ja ajan virran vyörynää; välttämättömyyttä vastaan turhaan esteit' asetat; niinkuin lukin seitit särkyy luonnon pakon eessä nää. Luonnon lait, nuo suuret, pyhät eivät salli rikontaa, ken käy niitä vastaan, hänpä niiltä tuomionsa saa.
Ja tää aika rikas, runsas, onkin ennenkaikkea meidän, meidän aikakautta, aikaa pohjakerrosten. Nyt on meidän vuoro tullut kerta suumme auaista jälkeen vuosisatain vaivain, kärsityiden kauhujen, — tullut vuoro sanoa, mit' ennen emme sanoneet; käydä työhön, joka meitä varronnut jo kauan on; aika ottaa tuo, mit' aina ennen oomme anoneet: ihmisoikeus ja -onni, palkka jälkeen ansion. Menneisyys ei ollut meidän, olkoon aika tää ja uus, olkoon jälkeen onnettuuden osa meidän onnekkuus!
LEMMINKÄISEN LAULU
Noinpa lauloi Lemminkäinen, Kauko virtensä viritti, lauloi laulunsa paraimman, virren muita virkeämmän, kun oli koossa kassapäitä, kylän miehiä kisassa:
En hyli haarikon hyvyyttä, enkä inhoa olutta, kun on tullut juhlatunti, hetki riemuisten remujen: olut on oiva Luojan lahja, pantu urhojen iloksi.
En ma karta kassapäitä, kylän kaunoja pakene, kun on heissä hempeyttä, verta valtimon varana: lempi miehen miehistävi, urhon uljaaksi tekevi.
Mutta kun on murhe maassa, kauhu kansassa Kalevan, soi vasama vainolaisen, vinkuvi vihainen nuoli, kuolon kalpa kalskahtavi, hiekka hurmetta hikoopi,
silloin jätän juhlajuomat, jätän ohraset oluet, heitän kaikki kaunokaiset, korukassat, kukkapääköt ajan vastaisen varaksi, rauhavuosien ratoksi;
otin orhin kiiltokarvan, soimelta jalosukuisen, otan kalvan kaikkivallan, säiläni tuliteräisen, otan kintahat kiviset, rautapaitani paraimman;
menen vastaan vainolaista, kohti kauhua kovinta; enkä ma palaja ennen, kotikonnulle halaja, kuin on vaino vaimentunut, aika onneton ohitse: