Se välkkyvi kuin luo kutsuis, Hän kutsua noudattaa: Maja pieni se on, väki siellä Juur hartauttaan lopettaa.
Ja kaikuu nyt pyhä virsi, Ja leimuvat valkeat, Ja himmeli hiljaa häilyy… Oi kuulkohot taivahat!
Kädet ristissä miesi siinä All' akkunan viivähtää, Kylm' ympärill' on, vaan hällä, Sydän hällä se lämpiää.
Hän viipyvi siinä, kunnes Kaikk' uuvahtaa lepohon, Ja kynttilä yksin tuikkaa, Ja hiljaus kaikkiall' on.
Mit' etsi se matkamiesi? Kenties — kenties kotiaan. Ja ken oli hän sekä mistä? En tiedä, — kulkija vaan.
Paavo Cajander.
Isänmaani.
Jos minne kuljen, mistä lähden, Tää maani mulle kallis on, Mut kallis on se vaan sentähden, Sen kansa kun niin armas on. Sen kansa taas on armas siksi, Se maansa kun tek' kallihiksi Verellään, kärsimyksillään.
Salomme vaikk' ois täynnä kultaa, Hopeita hyrskyis aaltomme; Vaikk' ois meill' loistoa ja valtaa, Vaan konnan töit' ois muistomme, Kansamme kulkis hylkyteitä, — Ah! silloin maamme varjo meitä Kuin musta haamu vainoais.
Vaan nyt ei synkkäin syiden hallat Moit' isäin haudoilt' eroita, Ei taistelut, eik' ilkivallat Maast' armaimmasta vieroita, Niin korvet synkät, kallioiset, Kuin laaksot, järvet tuhatmoiset — Kaikk' ovat kalliit rakkahat.