Ma tuntikausia ihaillen Kuvoa tuot' yhä katselen, Ei sulho kultoaan punastuvaa Niin tyystin katso, kuin minä kuvaa.

Ja kun ma katson, niin vähittäin Herääpi muistoja mielessäin Niin armahaita, niin ihanoita Ja kaivatessani katkeroita.

Ma poies mennehen polvekseen Nään lapsuusmaailman riemuineen, Nään kynttilöitä ja joulupuita Ja ystävyksiä hymysuita.

Ja ompa kuin kuva elon sais Ja mua hellästi katsahtais, Ja ompa kuin hänen katsannastaan Heloittais taivahan rauha vastaan.

Ja senhän vuoksi niin lämmin on Sen läheisyys kuin auringon. Mut ken se ompi se armahainen? Mun oma äitini on se vainen.

Paavo Cajander.

Matkamies.

On joulu-ilta, ja yksin Vaeltavi matkamies, Jotakin hän etsivän näyttää, Mitä etsivi, Herra ties.

Monest' uljahast' asunnosta Tuli liekitsee, ilo soi, Hän huomaavan sit' ei näytä, Ohi rientävi, minkä voi.

Kylän äärihin saapuu hän jo, Pimeys hänen on edessään, Pimeästäpä kaukaa loistaa Valo metsästä yksinään.