Ajattelin niitä monia, jotka noin seisovat pimeäin kotiensa edustalla tähystellen paremmin varustettujen huoneitten vilkkuvia tulia, ja joilla ei ole muita joulutulia kuin taivaan tuikkavat tähdet. Onpa ihminen viheliäinen. Ehkä minä tätä ajattelin, koska itse pelkäsin tulla näin köyhäksi.
Tulin lähemmäksi kotitaloamme. Oliko hän tänä iltana kodissamme. Tokkohan hän odotti niin kuin muutkin? Tokkohan hän oli käynyt portailla tähystelemässä tielle päin? Kerranpa näin hänen seisovan ovessa, näin hänen pistävän vaaleatukkasen päänsä ulos, näin lumihöytäleitä lankeavan hänen kiharoille hivuksillensa, sulavan otsalla, ripustelevan ailmäripsistä, — kukapa tiesi, mitä ne näkivät sieltä?
Tuossahan se talo olikin. Kylmä väräys tuntui koko ruumiissani ja pisteli kovasti rinnassa.
Hevonen pyörähti portista pihalle ja seisahtui oven eteen. Näin tulen liikkuvan käytävässä ja taasen häviävän. — — Olin sanomattomassa ahdistuksessa. Tulin niin julkisesti taloon; olisin mieluummin hiipinyt kenenkään näkemättä sisään ja ensin vähän vakoillut, ennen kuin antaisin itseni ilmi.
Tuvan ovi aukeni — näin karvalakin ja kuulin isän ystävällisenä ja mielissään kysyvän: "Noh, oletko siinä nyt, sen veijari?"
Äiti seisoi käytävässä hänen takanaan valkea kädessä. Kapusin sisään ja aloin vähitellen riisua yltäni koirankarvasta turkkia, päällyssaappaita ja muita talvitamineita, isän ja äidin ja muutamain palveliain seistessä ympärilläni ja toivotellessa minua terve-tulleeksi kotia.
Hän ei siis ole täällä, ajattelin.
"Sisään, käy sisälle, sanon minä"; isä tyrkytteli minua peremmäs.
Tulimme "suureen tupaan"; se oli niin kylmä, että henki näkyi. Äiti kulki edellä ja aukasi perheen tuvan oven, josta valkea suurista ja pienistä lampuista juhlallisesti loisteli vastahamme.
Niin, olihan hän ollut täällä. Näin sen akkunan uutimista, köynnöskasveista, jotka kiertelivät akuttimia ja peiliä, huomasin sen kaikesta, vieläpä siitä tavasta, johon tuolit olivat sioitettu ja matot laadittu.