Mutta hän ei ollut tuvassa. Oli teen juonnin aika. Pöytä oli katettuna, vanhanaikuset, kultareunaset teekupit ilmottivat, että nyt oli juhla, pullero, kiiltävä teekeitin seisoi siinä muita korkeampana, porisi hyvillä mielin ja näkyi ikään kuin lempeä emäntä ystävällisesti komentelevan kaikkia pöydällä olevia Jumalan antimia.
Menin uunin luo, lämmittelin. Tunsin olevan välttämätöntä esiintyä aivan teeskentelemätönnä ja vapaana ja tehdä jotakin aivan jokapäivästä, ja paistelin sen tähden jäseniäni, vaikka nuo taannoiset vilun värähdykset olivat muuttuneet polttavaksi kuumuudeksi. Puhelin hyvin paljon ja lakkaamatta milloin mistäkin — olin kovinkin ahdistuksissa.
Vihdoinpa kyökin ovi aukeni ja näin epäselvästi vaaleatukkasen pään, sinisen kaulahuivin ja pienen valkosen, rannehihan ympäröimän kätösen. Luullakseni menin häntä kohti ja tervehdin, vaikk'en sitä tarkoin muista. On vaan mielessäni, että hän tarjosi minulle teetä, että juoda latkin sitä palavalla kiiruulla, että sillä poltin suutani, join vielä kiiruummin ja poltin suutani vielä pahemmin. Vasta kun hän tarjosi minulle toisen kupin, sain niin paljon rohkeutta, että katsoin häneen. Näytti minusta, kuin olisi ollut vieno, melkein näkymätön hymy hänen huulillaan, — vaan muuten siinä oli valosa rauhallisuus hänen kasvoissaan, hän käveli tuvassa, tarjoeli teetä ja puheli entisellä tavallaan, ikään kuin ei olisi ollut millänsäkään mistään. Vähitellenpä minäkin maltoin mieltäni ja uskallin katsella häntä tarkemmin.
En koskaan ole nähnyt mitään kauniimpaa, enkä ole sitä koskaan näkevä.
En muistanut hänen olevan niin ihmeen kauniin, kuin hän nyt oli tuossa seistessään pöydän ääressä ja lamppujen valastessa hänen keltasta tukkaansa ja punasia poskiaan. Niin synkeänloistavina, niin hurmaavaisina en koskaan ollut huomannut hänen silmiänsä. Ja samalla ne kumminkin olivat niin rauhalliset, niin ymmärtäväiset, niin mielevät! Ja kuinka naisellisen hempeä oli koko hänen olentonsa, vaikka sen muoto ei ollenkaan näyttänyt heikolta ja hentoselta, vaan etupäässä ilmotti terveyttä ja voimaa.
Asemani tuntui hyvin toivottomalta. Oli minusta aivan mahdotonta, että semmoinen onni olisi minulle sallittu, että tulisin hänelle rakkaimmaksi maailmassa. Jos onni olisi ollut vähäsempi, niin olisin suuremmalla uskalluksella kulkenut sitä kohti. En luullut milloinkaan kuulleeni niin onnellisista ihmisistä, jommoisiksi minä olisin tullut, jos vaan… Mutta jos se kuitenkin oli mahdollista, niin oi, silloinpa minä… Kuin kaikki tuvassa ollessamme olemme katolilaisia, niin luulen sinä iltana luvanneeni vahakynttilän rakkauden suojeluspyhimyksille.
Illempana myös Holt tuli sinne. Olipa minulle vastenmielistä ikään nyt tavata vieraita, mutta kaikista ihmisistä kumminkin Holt oli minulle vastenmielisin. Ei ollut mitään riitaa keskenämme; vaan tämä mies, joka ainakin maallisissa asioissa epäili kaikkea, jota hän ei voinut käsin kosketella, oli minulle aina vastenmielinen, harmitti minua — — ja nyt tänä iltana!
Hän tuli luokseni ja toivotti minulle onnea äänen väräyksellä ja silmän iskulla, joka minusta jotenkin selvästi ilmotti hänen hyvin paljon epäilevän olinko todellakin suorittanut tutkintoni. Hän sitä luuli muka petokseksi kaikki tyyni ja tahtoi ehkä tarkastaa todistukseni, ennen kuin hän otti sitä uskoakseen.
Mieleni oli sinä iltana hyvinkin melkeässä. Vaan isä ja äiti olivat parhaimmalla tuulella. Elinalla oli kiireisiä toimia ja hän oli paljon ulkona; kuin hän oli huoneilla, oli hän ilonen ja laski leikkiä äitini kanssa. Vaan ei hän eikä hänen setänsä lausuneet toisillensa yhtään sanaa eivätkä koskaan katsahtaneetkaan toisiinsa. Heidän välinsä silminnähtävästi ei ollut parannut siitä kuin viimein olin kotosalla.
Istuin hetkeksi isän ja Holtin viereen, kuin he piippu kädessä olivat istuneet puhelulle tuvan takaseen kamariin. Ensiksi oli puhe eri lehmänroduista. Isä oli tuottanut Skottlannista lehmän, ja Holt epäili, kelpaisikohan se mihinkään. Sitten puhuttiin voiteista, ja isä, kaiken uuden ystävä, oli saanut uuden lajin. "Se on ulkolaisten kauppapetoksia vaan", sanoi Holt.