Voiteista tultiin erääseen perintöriitaan, joka ikään oli käräjissä, ja Holtin mielestä molemmat riitaveljet "panivat liian paljon voidetta päälle", jota hän niinikään sanoi kaikista muistakin kirjotuksista, joissa esitystapa oli vilkkaampi kuin hintaluettelojen ja kassakirjojen. Sitten keskusteltiin vähän ulkomaan valtioseikkoja. Tässä minäkin arvelin voivani lausua muutamia sanoja. Holt katseli koko ajan tyystisti minuun ja sanoi lopuksi: "Joko haivaleet ovat ruvenneet kasvamaan leuvaltasi?" Olin kantanut tätä miehen kaunistusta jo viisi vuotta.
Se minua enimmin suututti ajatellessani tätä miestä, että syvimmässä sydämmessäni tunsin tekeväni väärin, kuin mielessäni haukuin häntä juropääksi ja poroporvariksi.
Jätin nuo kaksi miestä omille aprikoimisilleen ja menin taas tupaan. Elina seisoi eräässä nurkkauksessa ja puheli matalalla äänellä äitini kanssa. Istuin heidän luoksensa. Äitini taputti minua ystävällisesti poskelle ja kysyi, ai'oinko nyt jäädä tähän seutuun lääkäriksi. — En sanonut sitä tietäväni ja mutisin jotakin, että pitäisi matkustaa pohjosmaakuntiin — ajattelin, näet, kuinka vähällä kotiseutuni voisi muuttua niin, että kaikista vähimmin haluaisin asettua sinne.
"Ethän", äiti vastasi tyvenesti hymyillen, "ethän kuitenkaan mene pohjanmaille".
Elina kysäsi: "Tekeekö sinun mieli ruveta lääkäriksi?"
Ne olivat ensimmäiset sanat, joita hän lausui minulle sitten kuin hän oli tervehtinyt minua tervetulleeksi. Tuntui niin eriskummalliselta mielessäni, oli minusta niin kuin olisi äkkiä kaikki muuttunut kesäksi tuolla ulkona: tunsin vienoa, lämmintä ilmaa sekä kukkien tuoksua. Hänen äänessään oli jonkunlaista ystävällistä sointua, jotakin puoleksi kätkettyä lempeyttä, jotakin verhottua ilon tunnetta, ja minusta tuntui juuri kuin hänen ystävälliset, uskolliset silmänsä olisivat sanoneet: "olen sinun". Minussa syntyi kerrassaan ääretön halu tulla lääkäriksi taikka miksikä ikänään muuksi, halu tehdä työtä, taistella, uskaltaa ja voittaa. Vähinkin toimiala minusta tänä hetkenä näytti suurelta ja viehättävältä ja elämäni tuntui tulevan loistosaksi.
"En tiedä mitään, jota enemmän haluaisin", minä vastasin. Luulin huomaavani, että pahan mielen pilvi kulki hänen katseensa yli — ja pelkäsin jo, että olin sanoillani ilmottanut jotakin, mitä tunsin ja ajattelin sydämmessäni, ja päätin vasta olla varoillani.
Kohta sen perästä hän meni pois, kuin ruoka-aika läheni. Äitini veti minut luoksensa sohvalle, pani käteni omiensa väliin, katseli minua melkein käsittämättömällä lempeydellä ja alkoi puhella perhe-elämän iloista ja suruista. Hän kertoi millä vastanaineet voivat elää ja mitä lapselliset aviopuolisot tarvitsivat. Lopuksi hän jakeli minulle hyviä neuvoja lapsenkasvatuksen salaisuuksista. Arvelin, että hän suoritetun tutkintoni johdosta antoi minulle nämät viittaukset ja vastaukseni olivat harvat ja lyhyet.
Iltaspöydässä istuessamme tapahtui jotakin erinomasta. Isäni nousi äkkiarvaamatta jonkunlaisella juhlallisuudella ja piti puheen, joka oli hyvin vertauksilla kaunisteltu. Hän alkoi lausumalla, että tänä iltana vietettiin moninkertanen juhla. Oli joulu — (varsin varmaan olikin); olin suorittanut tutkintoni — (sitä Holt epäili ainakin vastaiseksi), ja hän toivoi, että "tänä iltana loisti tähti taivaalta, joka olisi tuleva onnentähdeksi useammalle kuin yhdelle läsnä olevalle". Hän kääntyi erittäin Holtin puoleen, joka saattoi minut luulemaan, että hän tarkotti jotakin aiottua edullista kauppayritystä. Sitten hän kääntyi puhumaan perhe-elämän onnesta, perheenisän velvollisuuksista ja perheenäidin tehtävistä, ja hän katsoi sitä puhuessaan Holtiin päin melkein ankarasti.
Minä luulin jo, että Holt aikoi muuttaa elämänsä tapaa ja ihmettelin, ett'en minä ollut kuullut mitään siitä. Sitten hän tunteittensa vallassa kilisti lasiansa minun kanssani ja oli hyvin mielissään omasta puheestaan. Hänen silmänsä loistivat, äitini silmät loistivat, Elina oli käynyt tulipunaseksi ja hiki nousi hänen otsaansa, minä olin aivan hämilläni, Holt vaan oli rauhassa kuin tavallisesti, vaan erinomaisen kalpea.