"Kaunisko teko?" hän keskeytti puheeni ja pysähtyen hän katsoi minuun omituisen kylmästi sekä suuttuneella katseella. "Voipi olla kaunista; mutta minä sanon sinulle, että minä en ota mitään häneltä, kuin voin sitä välttää — — on jo minulle kylliksi se, jota olen vastaanottamaan pakotettu".
Kuulimme askeleita käytävässä ja kohta tuli Holt sisälle. Elina istuutui taas ompelemaan. Holtin tervehdittyä syntyi hetken hiljasuus. Vihdoin Elina katsoi ylös häneen ja ompeluansa pois panematta hän sanoi: "Kuulin tarjonneesi Henrikille paikkaa sinun luonasi", ja hänen kasvonsa olivat taas kalpeat ja silmät omituisesti tiirillään.
"Niin — minä — olen —" Holt alkoi vitkalleen, melkeinpä ujosti; vaan
Elina ei sallinut hänen jatkaa.
"Onko se sinun tarkotuksesi, että olisi sinulle mielusinta, jos minä menisin täältä heti?" hän kysyi kolkosti ja kovakiskosesti.
Tämä oli ainoa kerta, jolloin näin Holtin joutuvan hämille. Vähitellen virtasi punahehku hänen kasvoillensa ja hänen silmiinsä tuli nolo ja samalla tuskallinen katsaus, niin että häntä ei ollenkaan voitu tuntea samaksi mieheksikään. Hän seisoi tapansa mukaan kädet nutun taskuissa; mutta siinä ei ollut enää nimeksikään tuota tavallista vakavaa ryhtiä; hän näytti neuvottomalta ja närkästyneeltä, ikään kuin hänet olisi tavattu oikein halvan työn teosta, ja oli kumminkin niin sanomattoman surkea katse noissa selkeissä ja mielevissä silmissä, joissa usein myös oli vähä välinpitämättömyyttäkin. Vähitellen kuitenkin hänen kasvonsa taas vaalenivat ja niihin tuli vanha rauhallinen, totinen ja ehkä vähän omituinen katse.
"En ole ollenkaan ajatellut, että se tarkottaisi mitään erinomaista", hän vastasi hitaasti. "Jos Henrik ei suostu tarjoukseeni, niin onhan hänen vallassaan hylätä se".
"Noh, sitten luulen olevan parasta, ett'emme enää puhu siitä asiasta", sanoi Elina, nousi ja meni ulos.
Omituisia tunteita liikkui rinnassani, kuin jäin paikalleni. Olin niin alakulonen ja neuvoton. Arvelin kuitenkin olevan velvollisuuteni ilmottaa mitä minä ajattelin hänen tarjouksestaan. Hän vastasi vaan: "Ooh, minun olisi muistaa —". Sitten hän pani piippuunsa, vaan jätti sen sytyttämättä, pisti sen taskuun ja meni.
Kuin Elina tuli huoneesen minä kävin heti asiaan käsiksi ja pyysin häntä kerrankin ilmottamaan, mikä oli syynä siihen, että heidän välinsä oli niin tukala.
"Kuinka minä voin tietää sen!" hän vastasi.