"Mutta näinhän teidän välinne ei aina ole ollut?" —
"Hän on aina ollut tuommoinen siitä asti kun tulin täysikasvuseksi. Vaan puhukaamme jostakin muusta", hän lisäsi kärtysästi.
"Mutta sinä —?"
"Noh, minä tulin semmoiseksi kuin nyt näet — ja jommoiseksi hän, luullakseni, parhaiten tahtoi minut".
Tultuani kotia, kerroin isälleni Elinan hyökkäyksen. "Hm", hän virkkoi, "onpa toki heidän välinsä aivan omituinen. Elina on kunnon tyttö, hän on oivallinen, ymmärtävä, kelvollinen ja lempeäsydäminen; mutta luulenpa, että hän on liian paljon setänsä kaltainen, — mitä semmoiset tahtovat, sitä he tahtovat".
"Mutta jossakin suhteessa toki Elina ei ole Holtin mieleen?"
"Niin, kukapa sen tietää, eihän hän koskaan puhu semmoisista. Tytön ollessa pienenä setä hoiteli häntä oikein hellällä huolella. Mutta sitten —".
"Noh, sitten?"
"Niin, Jumala tiesi, mikä sitten tuli heidän väliinsä, vaan vähitellen se kääntyi nykyiselle tolalleen. Täytyy muuten sanoani, että muunnos ensin tuli Holtissa näkyviin".
"Holtin luonne on omituinen", arveli äitini, kuin puhe myöhemmin hänen läsnä ollessaan kääntyi tähän asiaan. "Hän on äissänsä kaikesta, jota hän ei ymmärrä, ja märehtii niin kauvan samaa asiaa, ettei hänen kanssansa voi millään tavalla päästä selville siitä. Elina ei ole kehkeytynyt hänen mieltänsä myöden, siinä se on luullakseni koko asia. Varma on, että Elinassa ei ole mitään vikaa, ja että sedän käytös kyllä voisi saattaa hänet uskomaan, että setä kernaimmin tahtoo kokonaan päästä hänestä".