Arvelin, että Elinakin oli huomannut sedän muuttuneen käytöstavan, sekä nähnyt hänessä ilmaantuvan surullisuuden, ja että tyttö sydämmestään katui päästämiänsä kovia sanoja; ehkä hän ajatteli ja muistutteli itselleen kaikkia, mikä oli tapahtunut heidän välillänsä, ja ehkä hän huomasi, että oli voinut olla jotakin vikaa hänenkin puolellaan, ja ehkä hän nyt odotti, että setä jollakin tavoin lähestyisi häntä, jotta hänkin voisi sanoa sedälleen jonkun ystävällisen ja sovinnollisen sanan.
Olisin sydämmeni pohjasta suonut, että olisin arvannut oikein; sillä kävi joka päivä selvemmäksi, että Elinakin kärsi kovasti tästä heidän välisuhteestansa ja kaipasi parempaa sovintoa.
Tähän aikaan kerran tapasin Vangin maantiellä. Hän oli pahalla tuulella, vaan puhelias kuin ainakin. — "Todellakin te olitte oikeassa", hän alkoi, "kuin jouluaattona sanoitte minut yksinäiseksi. On tässä maailman sopessa surkean yksinänsä. Tekopyhiä, jäykkiä, vanhoillaan olevia, kynsiensä pureksioita ovat kaikki täällä. Käynhän minä usein Holtin luona, — hän on, kuten tietty, hyvin mielevä ihminen", — hän lisäsi ikään kuin puolustukseksi — "Mutta nyt, kuin hän on ruvennut ihmisvihaajaksi, niin on vaan surua hänestä".
"Ihmisvihaajaksiko?"
"Niin kyllä, ettekö ole havainnut sitä?"
"En tiedä —".
"Kyllä sen uskon, ett'ette ole sitä huomannut. Täytyy tuntea se mies hyvin tarkoin, voidaksensa tietää, mitä tunteita on hänen sydämmessään —. Katsokaa, hän ei ole mikään keskusteleva ihmiskunnan jäsen, vaan tupakoiva ja kuunteleva. Ja kuin semmoiselta mieheltä piippu jää unhotuksiin ja kuunteleminen pettää, hänen omien ajatuksiensa tähden, silloin on jo paha merrassa".
"Niin, olen kyllä nähnyt —"
"Sepä on omituinen mies", keskeytti "patriootti" puheeni; "nähkääs esimerkiksi: olen vakuutettu siitä, että tässä Holtissa oikeimmittain on vapaudenpuolustaja".
Minä luultavasti ihmettelin hänen puhettaan, sillä hän jatkoi: "Niin, ihmetyttääkö se teitä? Eihän se olekaan aivan silmiin paistava asia. Eikä hän tosin ole mitä minä sanoisin taipuvainen valtiollisiin asioihin — ymmärrättehän minua? Hän vaivoin puhuu semmoisista yleisistä asioista, vaan hän on aina mielellään kuunnellut, kuin joku puhuu niistä sydämmensä pohjasta ja vapaamielisesti. Niin, ei voisi oikeastaan uskoa, että hän on patriootti. Kuin puhelen hänelle valtioasioista, niin hän istuu tyvenesti ja hymyillen, ikäänkuin koko tuo olisi vaan kalan totkusia, ja välisti hän sanoo — tietysti ivalla, ymmärrättehän —: 'niin, heidän olisi pitänyt kysyä neuvoa sinulta', tahi: 'tuhat tulimmaista, jospa sinä olisit hallituksessa'. Vaan jos asiata tarkemmin katsoo, niin hän kumminkin harrastaa tämmöisiä; hän vaan ei tahdo tunnustaa sitä. — Mutta nyt on kaikki lopussa: hän ei sano uu:ta eikä aa:ta, hän ei edes hymyile eikä polta ei niin savuakaan".