Olimme kotimme edessä. Kysyin "patriootilta", eikö hän tahtonut pistäidä sisälle. Hän kiitti ja kapsimme ylös minun ullakko-kamariini. Tässä vieraani valitsi suurimman piipun, jonka voi löytää, istuutui sohvankulmaan ja alkoi tuhuutella savupilviä.

"Puhuimme Holtista", hän sanoi. "Niin, nähkää, koko hänen onneton tilansa on syntynyt hänen rettelöstänsä Elinan — anteeksi — en muistanut — olettehan — hm —"

Pyysin hänen selvemmin puhumaan ajatuksensa.

"Te suvaitsette? Noh. Niin, nähkääs, tyttö on kaikesta huolimatta kuitenkin hänen silmäteränsä. Naimatonna, — lapsetonna — se on usein surkea tila, voitte uskoa. Ja Elinasta hän piti niin, kuin omasta lapsestaan. Luulen, että se tulee olemaan hyvin raskasta Holtille, kuin tyttö jättää hänet".

Minä rupesin äkkiä kuuntelemaan tarkemmin. "Luuletteko todellakin — että — että —". Pysähdyin ajatellessani, että Holt olisi tahtonut saattaa hänet jättämään —

Vaan Vang jatkoi: "Olen tuntenut hänet kauvan ja sanon Teille, että Holt vasta silloin alkoi ruveta ihmisiksi, kuin Elina tuli taloon. Tuo lempeä, milt'ei lapsellinen juoni hänen luonteessaan — ettekö koskaan ole huomannut, kuinka helläsydämminen hän voi olla? niin, nähkääs, se on tullut Elinasta."

"Patriootti" luultavasti huomasi ihmettelemistä ja epäilystä silmissäni; sillä hän jatkoi: "Ettekö usko sitä? Te ajattelette samoin kuin moni muu ja kuin Elina itse, että hän päinvastoin on suuttunut Elinaan. Voin ymmärtää sen. Mutta, nähkääs, minä tiedän, että hän rakastaa veljensä tytärtä; minulla on satoja todistuksia siitä. Jospa vaan olisitte minun kanssani nähneet, kuinka tuskallisesti hän vakoilee, eikö Elina tahdo mitään muunnosta talossa, niin ette voisi epäillä enää. Mutta hän ei koskaan kysy mitään häneltä, ja kuin hän jollakin tavoin kierrellen on saanut tietää jotakin tytön tahtomista, niin ukkopaha panee sen toimeen tylyllä, ynseällä tavalla, ikään kuin hän ei kärsisi mitään vastustelemista. Ja perästä päin on hän aivan kuin kuumeessa, ennen kuin hän on saanut tietää, oliko hänen toimensa oikea vai puuttuuko siitä vielä jotakin. Ooh, on eriskummallista, että niin suoramielinen mies koettelee olla viekas ja käydä kiertoteitä, kuten silloin, kuin hän on tahtonut saattaa minua tutkimaan, kuinka hänen toimensa on ollut mieleen. Hän on vallan typerä semmoisissa; mutta minä en koskaan ole antanut hänen nähdä, että yskän ymmärrän. Ja tietäkää, että hänellä on koko varasto semmoisia tavaroita, joita hän on kuullut tytön haluavan ja joita hän on heti toimittanut, vaan ei ole uskaltanut lahjottaa Elinalle. On siellä koko kirstullinen kirjoja — ne ovat siitä ajasta, jolloin tyttö alkoi innostua lukemiseen. Oletteko nähnyt tuon pienen purjeveneen, joka on tavarahuoneen kyljessä? Ei siihen ole laitalautaa pantu, ei naulaa lyöty, jota Holt ei ole ollut katsomassa, tarkastamassa. Se on sievin, somin venonen, kuin voi ajatella; se on tehty semmoisella huolella ja tarkkuudella, voisinpa melkein sanoa rakkaudella, että voi liikuttaa kenen mieltä tahansa. Mutta se on käyttämättä tuolla vajassa — ja luulenpa, ett'ei Elina ole sitä edes nähnytkään; ei Holt varmaankaan ole sanonut, että se on häntä varten tehty. Entä silloin, kuin tyttö oli sairaana! Silloinpa voi selvästi nähdä sedän huolta hänestä. En tiedä milloinka hän siihen aikaan nukkui ja söi. Tapasin hänet aina täysissä tamineissa, enkä häntä koskaan nähnyt ruualla enkä talon ulkopuolella, paitse kuin hän haki tohtoria. Näytti siltä, kuin hän eikä tyttö olisi ollut kuoleman kourissa. Ja sitten teidän olisi pitänyt nähdä hänet sinä päivänä, jolloin pahin vaara oli ohitse ja oli varma, että tyttö toipuisi. Tulin hänen luoksensa aamupäivällä. Enpä ole koskaan nähnyt mitään niin — niin — kuinka sanontaan — vilpitöntä — kuin hänen ilonsa. Hän ei tullessani sanonut yhtään mitään Elinasta, vaan ehdotti, että joisimme lasin viiniä yhdessä. Tiedätte kuinka raitis hän on ja että hän tuskin voi erottaa toista viinilajia toisesta. Teidän sitten olisi pitänyt nähdä hänen istuvan siinä ja muka tuntiansilmillä katselevan pulloa, iloitsevan nimikoristuksista ja lyyjypaperista sekä olevan mielissään viinin väristä ja hajusta. Ja samoin kaikesta mitä tuli hänen silmiensä eteen: oli ikään kuin maailma olisi ollut uuden uutukainen; olipa muka ihmeellistä kuinka päivä niin loisti sinä päivänä, kuinka merenvuono oli omituisen sinertävä, ilma omituisen raitis, kuinka heinä oli kasvanut niin ihmeen paljon viime aikana, ja hänen käydessään tavarahuoneessa hän huomasi, että kaikki mitä oli tullut tehdyksi siellä sillä aikaa kuin hän oli ollut kokonansa poissa sieltä, sekä puotipoikien että työmiesten puolesta, oli niin ikään omituisen somasti tehtyä, kuin kaikki muukin. Heidän piti saada lisäpalkkiota siitä. Semmoisena minä en koskaan, en koskaan ole nähnyt häntä, en ennemmin enkä sittemminkään. Mutta kuin Elina tuli sinne, oli hän aivan entisellään. — Välisti hän voi olla vähän naurettavakin, esimerkiksi silloin, kuin hän rupesi pukemaan itseänsä uuden kuosin mukaan. Niin todellakin, sen vakuutan teille, Holt on ollut puettuna uusimman kuosin mukaan koko kahdeksan päivää. En voi sanoa kuinka hämmästyin kerran nähdessäni Holtin jalat pistettyinä ahtaihin housuihin niiden väljäin asemesta, joissa hän muuten kävi, ja kuin hänen yllänsä näin pienosen, hienosen konttorinutun sen väljän nutun asemesta, johon hän muutoin oli niin mielistynyt, ja kaulan ympärillä oli uusikuosinen pystykaulus tullut hänen tavallisen leveän ja alas päin käännetyn kauluksensa sijaan. Hän kävi aivan tulipunaseksi, kuin rupesin silmät rengallaan tarkastamaan häntä kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut millänsäkään; mutta minun mieleeni johtui heti, että Elina muutamia päiviä ennen oli sanonut, ett'ei hänestä näyttänyt somalta, kuin ihmiset ovat puettuina niin vanhan tavan mukaan, että paistaa toisien silmiin. Mutta ei se kauan kestänyt tuo yritys olla uuteen kuosiin puettuna — hän näytti eriskummalliselta uusissa vaatteissaan ja huomasipa hän sen itsekin; sillä eräänä päivänä minä näin hänet vanhassa nutussaan, väljissä housuissaan ja leveässä kauluksessa, ja nyt hän vasta oli oikea Holt jälleen. — Minä kysyn teiltä, voipiko vielä, tämä kaikki lukuun otettuna, epäillä hänen lempeyttänsä Elinaa kohtaan!"

Minun täytyi tunnustaa "patriootin" olevan oikeassa. Olin aina mielessäni aavistellut, että Holt kumminkin piti veljensä tyttärestä. Mutta yhä vielä olin aivan ihmeissäni siitä, minkä tähden hän niin ankarasti salasi tunteensa Elinalta.

"Niin, on se omituista", Vang sanoi. "Hän on häneltä kätkenyt oikean mielensä, ja hän on vielä päälle päätteeksi käyttäinnyt niin, että Elinan on ollut pakko uskoa, että hänen olonsa Holtin luona on sedälle rasitukseksi. Hän sen tähden on monta kertaa koettanut toimittaa häntä pois luotaan. Hän on tahtonut, että Elina muuttaisi vieraille taikka lähtisi ulkomaille". — Minä tiesin sen. — "Niin, ja minkä tähden? kysyin häneltä kerran. Ooh, hän vastasi, onhan se parempi, kuin täällä tyhmistyä minun seurassani. Se on selitettynä: Mitä minä, joka olen vanha, vähän omituinen ja ilman suurempaa kirjallista sivistystä, voin olla semmoiselle nuorelle neitoselle, kuin Elina on? Ja hän tuntee hänet, hän tietää, että jos tyttö aavistaisi kuinka katkeraa se olisi Holtille, jos Elina menisi pois, niin tämä silloin luulisi olevan velvollisuutensa elää ja kuolla tuolla sedän pienessä hökkelissä. Mutta Holt ei millään neuvoin tahdo, että Elina luulisi olevansa missään kiitollisuuden velassa häntä kohden, ja sen tähden hän ei koskaan katso sinne päinkään, missä Elina on".

"Patriootin" selitys Holtin menetyksen syistä näytti minusta vähän tekaistulta. Mutta en minäkään voinut löytää mitään parempaa. Yksinänsä neljän seinän välissä oleskelevat ihmiset kyllä voivat tulla niin aroiksi ilmoittamaan tunteitansa, että se viimein kääntyy todelliseksi sairaudeksi; mutta mitä minä nyt olin kuullut lausuttavan Holtista, siitä ei minusta näyttänyt voitavan syyttää ainoastaan hänen kainouttaan ja hänen vastahakosuuttaan ilmottamaan tunteitaan.