Siis taasen tuo ajatus, mitä on tuolla seudun ulkopuolella, liikkui hänen päässänsä.
"Ylimalkain on elämä yhdenlaista kaikkialla", vastasin.
"Tuota et lausu oikein todella", hän sanoi pysähtyen ja katsoen minua vakavasti silmiin.
"On se tavallansa yhdenlaista — ei ulkonäöltään —".
"Mutta täällä ei ole ketään joka — joka — en taida sanoa, mitä tarkotan, vaan — täällä ei ole ketään, joka" — hän mietiskeli hetkisen etsien oikeita sanoja — "joka huolii siitä paljosta" — hän oli taasen kotvasen vaiti ja sanoi sitten, ikäänkuin sanat olisivat olleet hänelle vaivaksi — "siitä paljosta suuresta ja kauniista, josta kuulemme ihmisten elävän tuolla ulkona maailmassa".
"Ooh, voidaan elää yhtä suurta elämää ja yhtä kauniisti ahtaimmissakin oloissa. Suuren maailman tapaukset eivät aina ole niin suurenarvosia. Eikä parhaimmilla lahjoilla varustetut aina elä kauniinta ja rikkainta elämää".
"Tuota en ymmärrä", Elina vastasi mietiskellen. "Minusta tuntuu, kuin olisi siellä jotakin parempaa, jonka eteen ihmiset siellä elävät, kuin se, jota ihmiset täällä askaroivat. Täytyy ihmisten siellä olla suurempia ja suurempia — suurempia myös asiat, joittenka eteen siellä saa harrastaa. Ja minä en koskaan tahtoisi elää pienemmän hyväksi, kuin saattaisin elää jonkun suuremman harrastuksen eduksi. — Tiedätkös, olen aina ihmetellyt, että sinä olet voinut pitää minusta, joka olen aivan kaikkein muitten kaltainen".
Minä naurahdin. Vaan hän oli aivan tosissaan, ja näkyi kyllä todella mietiskelevän näitä asioita, kuin ongelmaa, jota hän ei voinut selittää.
Olimme tulleet järvelle, johon maantie loppuu, ja käännyimme takaisin kotia päin. Kotiseutumme oli silmiemme edessä valotonna, talvikylmänä ja kolkkona. Tämmöisinä päivinä tuntuu siltä, kuin pienet yksityiset perhekunnat olisivat jäätyneet huoneihinsa ja vaipuneet talviunen horroksiin, ja kun aurinko vähän vaan pikimmältään tähystäisi uinailevien luo kertomaan, kuinka ihanaa on tuolla ulkona suuressa maailmassa, josta se oikeastaan on kotoisin.
Mutta tänä hetkenä tämän hiljasen seudun katsominen ynnä sen monet hiljaset perheet herättivät minussa aivan toisia ajatuksia. Johtui ikään nyt mieleeni kaikki tuo hyvyys, totuus ja kauneus, joita olin siellä nähnyt. Tulin juuri silloin ajatelleeksi, kuinka monta ihmistä olin tavannut näissä kaukaisissa laaksoissa, joissa tosin ei ollut suuria hengenlahjoja eikä suurta sivistystäkään, vaan jotka kumminkin elivät mielevämpää elämää kuin moni, joka oli osakseen saanut sekä kykyä että oppia ja tärkeimpiä virkoja. Ajattelin, että joll'emme niin helposti hurmaantuisi kaikesta, joka herättää hälinää ja huomiota maailmassa, niin tulisimme useammin kuin nyt huomanneiksi olevan enemmän mieltä ja totuutta köyhimmässäkin kotoaskareessa kuin maailman mainioissa urho-töissä.