Muistui mieleeni kuinka usein olen nähnyt tuota hiljasta jokapäivästä työntekoa näissä syrjäsissä paikoin valastavan suurella rakkaudella, joka on syntynyt alttiista itsensä uhraamisesta, nerollisesta toimeliaisuudesta, uskollisuudesta ja kärsivällisyydestä, jotka tekevät nämät työt suuremmiksi kuin monet maailman mainiot ja runoiliain ylistämät valtatyöt. Mutta kaikkea toimitetaan täällä niin hiljasuudessa, niin ilman melutta ja hälinättä, ja olemme niin tottuneet siihen, että se usein ei vaikuta meihin mitään, ja niiltä harvoilta ihmisiltä, jotka huomaavat tämän niin hiljasena näkyviin tulevan suuruuden, puuttuu niitä syviä mahtisanoja, jotka voisivat tehdä sen maailman mainioksi. Kyllä tosin muistin monta turhamaista, isottelevaa, raakaa ja halpaa seikkaa. Tiesin kyllä, että ilman henki kaikissa tällaisissa pienissä yhdyskunnissa voi tulla raskaaksi ja ummehtua. Onhan tuo aivan luonnollista siellä, jossa useimmilla ihmisillä ei ole aikaa eikä tilaa huolehtia muusta kuin henkensä elättämisestä ja jossa uudet ajatukset ja tiedot harvoin tulevat kuuluville. Mutta usein voi noissa alhaisissa tiloissa huomata sydämmien tykyttävän hellästi ja jalosti, voi siellä tavata ritarillisia tapoja ja ritarillisia töitä, ja onhan siinä kyllä elämisen aihetta, jos vaan silmä on auki tarkotusta kohti ja tahto on altis työhön ja toimeen.
Ajattelin tätä kaikkea ja puhuin siitä Elinalle, siten vastaten hänen kysymyksiinsä, ja kuin johtui mieleeni, että juuri Holt ja hänen työnsä ja toimensa monessa suhteessa olivat valasevia esimerkkejä siitä, jota tarkotin, mainitsin lopuksi hänenkin nimensä. Elina viittasi minulle kärtysästi. Mutta minä sanoin vaan jatkamiseen: "Niin, sinä ajattelet sitä, että hän ei ole mikään älykäs mies ja että hän ei ole oppinut eikä lukenut hyvin paljoa. Sen kyllä tunnustan; hän minusta kerran oli oikein ahdasmielinen ja turhia uskovaisen maamoukan esikuvana. Ja entäpä hänen päätöksensä ihmisistä ja asioista ovat hyvinkin vääriä; vaan tarvitseekin suurempaa hengensivistystä ennenkuin voi olla varsin oikeamielisenä. Mutta Holt on kuitenkin tavallansa ritarillinen mies. Puhu niiden kanssa, jotka ovat hänen kanssansa matkoilla talvisin pitkin meren rantamia, ja saat kuulla, että hän voi olla todellinen sankari. Puhu niiden kanssa, jotka tekevät työtä hänen luonaan, ja saat ihmetellä kuinka hän kykenee ottamaan muitten suruja omille hartioilleen ja kuinka paljon hän on tehnyt heidän kaikkien eteen. Ja itse tiedät parhaiten, kuinka seutumme vaivaset tuntevat hänen kuntoansa. Puhu Vang-'patriootin' kanssa ja hän on saattava sinut uskomaan — ei että hän on vapauden puollustaja —, mutta kyllä sen, että hän voi antaa arvoa myös semmoisille ihmisille, jotka hengenlahjainsa ja sivistyksensä puolesta niin paljon kuin mahdollista eroavat hänestä. Oli aika, jolloin en tätä uskonut Holtista, vaan opittuani tarkemmin tuntemaan häntä olen vakuutettu siitä, että hänessä on tavattoman harras ja uskollinen luonne, joka tuntee kaikkea hellemmällä sydämmellä kuin useimmat muut, ja että hän voisi tehdä uskomattomia niiden eteen, joista hän pitää. Että hän on ollut vähäsen tyly sinua kohtaan, se on aina tuntunut minusta oudolta; mutta olen, sitten kuin opin hänet tuntemaan, aina arvellut, että tässä varmaankin on joku erehdys, ja olen nyt vakuutettu siitä, että Vang on oikeassa sanoessaan…" — Pysähdyin hetkeksi, epäillen voinko ilmoittaa Elinalle puheeni tuon asianajajan kanssa.
"Noh, mitä Vang sanoo siitä?" hän kysyi, silminnähtävästi hyvin tarkasti kuunnellen.
Ja minä kerroin, vaan jos olisin tietänyt, kuinka se, jonka Elina nyt sai kuulla, vaikutti hänen mieleensä, niin kyllä olisin sitä ennen vähän arvellut.
Alussa hän katsoi minuun niin ankarilla, tarkastavilla silmillä, kuten olin jo nähnyt hänen kerran ennenkin tekevän, ja joka oli saattanut minut niin äärettömän hämille. Oli ikään kuin hän olisi epäillyt luotettavaisuuttani ja olisi tahtonut katsoa sisimpään sydämmeni pohjaan, tietääksensä minkä tähden todella sepustelinkaan tämän jutun. Mutta äkkiä hän loi silmänsä maahan ja pää kallistui alas. Vaan hänen kovasti sykkivä sydämmensä ja kuohuva rintansa ilmottivat, että hän hyvin kiihtyneenä kuunteli sanojani.
Kuin olin kertonut loppuun asti, Elina äkillisesti irtaantui käsivarrestani, pysähdytti käyntiänsä ja katsoi taasen tyystisti silmiini. Hänen silmissänsä oli niin omituinen katsaus, että tuskin voin sitä sanoilla ilmoittaa. Hän ensiksi katsoi minuun avosilmin ja ihmetellen, aivan kuin hän olisi minussa huomannut jotakin aivan uutta ja odottamatonta. Sitten hänen silmänsä muuttuivat elottomiksi ja kylmiksi. Hän käänsi ne vieläkin minua kohti ja kuitenkin oli kuin hän ei olisi katsonut minuun, vaan olisi tuiottaen etsinyt jotakin kuvaa omasta sydämmestään, josta se kumminkin oli haihtua pois. Mieltäni alkoi niin kaihottaa ja Elinani näytti minusta äkkiä niin vieraalta, että melkein ihmettelin, että hän oli minun lemmikkini.
Kuin hän huomasi, että minä kyselevin silmin katsoin häneen, niin hän loi silmänsä maahan ja tarttui käsivarteeni. Tulimme Holtin talon luo. Elina ei tahtonut mennä sisään, vaan ehdotti että pitkittäisimme kävelyämme. Käännyimme ja menimme takaisin järveä kohti. Elina liittäytyi kovasti minuun ja välisti hän painoi päänsä olkaani. Mutta ei kauvankaan, niin hän jätti käsivarteni ja riensi pois, kuin hän olisi tahtonut paeta jotakin. Sitten hän taas astui aivan hiljaan ja katsoa tuiotti etehensä. Kerrassapa sitten taas nousi helottava puna hänen kasvoillensa, hänen silmänsä vetistyivät ja hehkuivat, vaan loistivat samassa semmoisesta sydämmen tuskasta, että ehdottomasti tartuin hänen käsivarteensa ja kysyin: "oletko kipeä, Elina?"
Hän käänti äkkiä päänsä pois. "En — vaan olen — väsyksissä — luulen —". Hän istuutui lautaläjälle, joka oli tien vieressä, kallisti päätään alas ja tuiotti maahan. "Näytät niin raskaita mietiskelevän, Elinani — olenko pahottanut sinua muistuttamalla sinulle setäsi asioita?" — Hän vaan pudisti päätään ja antoi sen painua vielä alemmaksi. Hänellä oli taas entinen värinsä, se oli vaan ehkä vähäsen tavallista kalpeampi. Äkkiä hän taas nousi.
"Minua vilustaa", hän sanoi, kääri huivin tyystemmin ympärilleen ja tarttui taas käsivarteeni. Astuimme jälleen kylää kohti, vaan kuin Holtin talo tuli näkyviin, niin hän taas tahtoi kääntyä; hän näytti pelkäävän palata kotia. Vähitellen näkyi se liikutus, joka oli vallannut hänen mielensä, asettuvan. Hän tuli puheliaaksi ja iloseksi. Hän tahtoi, että kävisimme kaikilla niillä paikoilla, jotka olivat meille rakkaita niitten muistojen tähden, joita ne herättivät, hän puhui kaikista niistä sulosista hetkistä, joita olimme viettäneet yhdessä, ja kohta johtui hänen mieleensä moni ilonen tapahtuma kylän asukkaiden kesken.
Kuin tulimme sille paikalle, jossa oli lammikko ja siinä koko joukko lapsia luistelemassa, niin Elina pysähtyi ja sanoi; "Kas tuolla luistellaan. Sepä ennen oli ilosinta minkä voin ajatella. Kuin syksyn ensi jää oli järvellä, ja me jo päivän hämärtäessä kokoonnuimme sinne ja liitelimme, leikkielimme ja nauroimme, niin silloin oli mieleni niin ilonen ja hilpeä, kuin ei olisi ollut mitään surua maailmassa. Voi, kuinka kauvan siitä jo tuntuu olevan".