Oli hänen puheessaan ja käytöksessään sekä vienoa surua, lempeyttä ja oikullisuuttakin, jota en ennen koskaan ollut huomannut. Olin usein nähnyt hänet syvässä surussa ja vielä useammin ylen iloissaan —, mutta tämä vaihteleva mielenlaatu, jossa oikulliset mielenjohteet vilahtelivat kyynelsilmistä esille, se sopi niin vähän hänen luonteeseensa, ett'en voinut sitä ollenkaan selittää. Hän oli suopeampi kuin koskaan ennen, tarttui melkein tuskallisesti minuun kiinni ja sanoi: "Sinä olet hyvä ihminen. — Ja minun olet — eikö totta?"
Niin avosydämmisenä, niin puheliaana, niin lempeänä, niin hellänä kuin sinä iltana ei Elina ollut koskaan ollut. — Kerran toisensa perästä hän vaipui syviin ajatuksiin ja aina äkillisesti, hän malttinsa usein hävisi kerrassaan; oli ikäänkuin hänen mielensä olisi hänen huomaamattansa joutunut jonkun mielikuvituksen alaseksi, joka valtasi sen kokonaan. Mutta se ei kestänyt kauvan; hän pyhkäsi kädellä otsaansa juuri kuin huolien rypyistä puhtaaksi, katsahti minuun, hymyili, nyökäytti päätään ja kysyi usein leikkiä laskien: "Pidätkö minusta, sen ilkimys?"
Pysähdyimme vuonon rannalle, jossa useita veneitä oli vedetty maalle.
"Nyt otamme venheen ja sitten soutelemme ulos avaraan maailmaan kerrassaan", Elina alkoi sanoa. "Jätämme kotiseudun ikuiseksi emmekä koskaan sitä enään näe. — Tule, istutaan, niin saat kuulla. — Olen tarkoin sitä ajatellut: tahdomme asua valkeavärisessä huoneessa, jossa on viheriät ovet. Sen pitää olla korkealla paikalla, jotta meri näkyy. Sen edustalla on oleva ruusuja ja niiden lähellä istuinlauta. Siinä istumme, katsellen päivän laskua. Sitten meillä on oleva valkonen purjevene — en luulisi voivani elää missä ei saa käydä purjehtimassa. — Se se nyt on sinun ja minun linnamme".
"Ja siinä tulemme elämään loistossa ja ilossa, kuin nuo sadun kaksi onnellista".
"Ei. Tahdomme toki olla hyödyttäväisiä ihmisiä. Sinä olet oleva lääkäri, ja minä autan sinua köyhäin sairaitten hoitelemisessa".
Elina muuttui kerrassaan totiseksi. "Voi kuinka minun on noita kaikkia köyhiä sääli", hän sanoi. "Ei voi olla oikein, ei, ei suinkaan voi olla oikein, että niin monen tila on niin huono. Kas noita pienokaisia — he eivät voi olla syyn alasia — — voi, voi, kuin saattaisin oikein tuimistua niin suuresta kurjuudesta. Jospa voisin auttaa heitä kaikkia! — — Kuin pappi kirkossa rukoilee Jumalan auttamaan kaikkia, jotka kivulloisia ja surullisia ovat, niin tuntuu niin kipeästi sydämmeeni — kuules, tahdomme olla hyvät kaikkia onnettomia kohtaan, — mutta tahdomme mennä kauvas täältä". —
Äkkiä hän pyrskähti itkemään. Hän itki melkein ääneti, vaan niin katkerasti, että koko ruumis vapisi. Elina ei ollut niitä, jotka vähästä itkivät. En ollut koskaan nähnyt kyyneleitä hänen silmissään; en tiedä, onko hän milloinkaan näyttänyt niin rauhalliselta kuin ikään hänen surunsa ollessa katkerimmillaan. En siis koskaan unhota sitä hetkeä, jolloin Elina, joka hillitsi tunteitaan niin kuin harva mies, itkeä nyyhkytti tuossa hiljaan vaan, ikäänkuin hän nyt itkisi koko elämän ajaksi.
Koko hänen omituinen mielenlaatunsa sinä iltana painoi ja ahdisti minun mieltäni sanomattoman raskaasti; olin tuskallisesti odotellut, mitä oli tapahtuva, ja nyt kuin hänen sydämmensä tila tuli ilmi, jouduin todellakin huoleen siitä liikutuksesta, jonka kertomukseni oli saattanut aikaan hänen mielessään. Olin kyllä arvellut, että se, jonka hän oli saanut tietää, tulisi huolestuttamaan häntä kovin ja herättämään monta hänen sydäntänsä ahdistavaa ajatusta. Mutta se suru, jonka nyt tulin nähneeksi, oli niin mahtava, niin valtaava, että melkein näytti kuin siinä olisi ollut toinen syy kuin se, että hän niin kauvan oli ajatellut väärää sedästään. Kysyin häneltä sitä, rukoilin, sekä sanoilla että lemmenosotuksilla häntä luottamaan minuun ja uskomaan minulle, jos hänellä oli joku salanen suru, jota en tuntenut.
Vaan Elina vaan pudisteli päätään ja sanoi: "En ymmärrä itsekään mieltäni — en voi antaa sen olla — onpa se tyhmää, mutta —", hän katsoi minuun ja sanoi vähän hymyillen: "Sinun täytyy kärsiä minun vikojani; ei minusta tule niin hyvä toveri sinulle, kuin minun pitäisi".