Koetin kääntää kaikki leikiksi, vaan Elina pudisti totisena päätään, katsoi kauvas veden yli ja alkoi: "Ei, minä —", mutta siihen hän sen taas keskeytti, nousi ylös ja sanoi vaan: "Nyt menemme kotia".
Tiellä hän usein sanoi: "Me tahdomme uskollisesti pitää yhtä, tapahtukoon sitten mitä tahansa", ja kerran hän sanoi ikäänkuin itselleen: "Uskon, että kuin oikein tahtoo, niin taitaakin olla omansa edestä semmoisena, kuin on oltava. — — Muutenpa elämä olisikin aivan hirmuista — —"
Portilla Holtin talon edustalla Elina vielä kerran pysähtyi. "Tässä se oli", hän taas alkoi, "tässä kohdin seisoimme. — En ollut koskaan ajatellut sitä, ennen kuin sen sanoit, tiedäthän? Tiedä, että minusta oli ikään kuin en olisi milloinkaan ennen nähnyt sinua. Minä niin hämmästyin! Muutoin ensin suutuin. Näytti niin hullumaiselta, että sinä sanoisit semmoista minulle. — — Niin kummallisesti käy", hän lausui mietiskellen. "Joll'et olisi mitään sanonut, niin luulenpa melkein, ett'en koskaan olisi tullut sinua ajatelleeksi sillä tavalla".
"Minä uskon, että ne, jotka kuuluvat yhteen, kyllä ymmärtävät toinen toistansa, jos ei sanaakaan tule puhutuksi".
"Ne, jotka kuuluvat yhteen — —? Ehkäpä! Muistatko, mitä kerran sanoit rakkaudesta?" hän kysyi.
"Ja voitko muistaa, mitä sinä vastasit? Olet tyhmä, sanoit".
Hän hymyili.
"Ehkä se ei ollutkaan niin tyhmää: Jotka ovat toisilleen sukua —".
"Luulenpa sinun laulusi kuitenkin olleen paremman kuin minun tietoviisauteni", minä sanoin. "Varsinkin tuo, muistathan kuin lauloit rakkaudesta, että se puhkee kuin kevään lehdet sekä kuin hymyilevän silmästä kyynel —".
Elina alkoi astua ylös taloa kohti, mutta piti vielä kädestäni kiinni.