"Minä tulen sinne mukaasi".
"Elä, ei tänä iltana", hän vastasi äkkiä. "Tulen teille huomenna aikaisin", hän lisäsi ja meni nopeasti ylös taloa kohti.
VIII.
Minkä tähden Elina ei tahtonut koskaan enää aukaista yhtäkään kirjaa? Minkä tähden hän ei koskaan tahtonut tietää, mitä suuressa ulkomaailmassa tapahtui, vaikka se ennen oli puoleensa vetänyt hänen ajatuksiansa ja saattanut hänet ikävöimään pois kotiseudustaan, joka hänestä tuntui synkältä ja rasittavalta? Ei hänen mielensä tila nyt ollut semmoinen, hän itse sanoi. — Oliko hänen vanha rakkautensa kotiseutuun ja sen elämään taas kytemässä? Eipä siltä näyttänyt. Kyllä hän kuitenkin useammin kävi köyhäin luona, kuin oli käynyt viimeisinä aikoina, ja hän teki työtä talossa kahta suuremmalla innolla. Hän ei koskaan ollut jouten; näytti kuin hänen ei olisi tarvinnut levätäkään; oli häneen äkkiä tarttunut työinto, joka vaan näkyi voivan tyytyä alituiseen työskentelemiseen, joka alkoi ennen päivän koittamista ja kesti myöhään yöhön.
Hänen käytöksessänsä setää kohti ei näkynyt mitään muunnosta, paitse ehkä se, että hän vielä enemmän kuin ennen karttoi hänen seuraansa. Se, jonka oli hänestä kuullut, oli siis saattanut vaan sen aikaan, että elämä yhdessä sedän kanssa Elinasta tuntui vielä rasittavammalta kuin ennen. Olin ajatellut, että ehkä nyt joku asiain selvitys tulisi heidän välillänsä toimeen. Mutta erehdyin. Heidän välinsä pysyi muuttumatonna. Elina vaan näkyi surevan ja harmistuvan siitä, mikä ennen oli tehnyt mielensä katkeraksi ja karvaaksi. Häneltä, jos kerran elämä oli näyttänyt niin ihanalta, oli kokonaan hävinnyt hilpeä mieli ja kasvonsa tuli päivä päivältä kalpeammaksi ja laihemmaksi. "Alan vanhentua", hän sanoi leikkiä laskien, kuin joku sanoi hänen olevan niin huononnäkösen.
Yksi kohta tuli, asiain näin ollessa, minulle päivä päivältä selvemmäksi: meidän täytyi, kuin Elina itse oli sanonut, muuttaa kauvas pois kotiseudusta ja niistä salaperäsistä suhteista, joissa hän oli. Eräs ylioppilasystävistäni oli usein puhunut kotiseudustaan, joka oli eräässä itämaakunnassa ja kaukana meren rannasta, ja kehunut, että jos joku yksityinen lääkäri asettuisi sinne, niin hän saisi paljonkin työtä. Tämä nyt johtui mieleeni ja minä päätin kirjottaa hänelle sitten kuin olin puhunut Elinan kanssa asiasta.
Ensi kerran siitä, kuin olin kertonut hänelle puheestani Vangin kanssa, näin jälleen vilahtavan tuon vanhan, valosan katsauksen hänen silmissään. Hän heitti ompelun, joka oli hänen käsissään, pois ja hyppäsi ylös, tarttui käsiini ja lausui loistavin silmin, niin kuin olisi hänelle kerrottu suuri, odottamaton onni: "Kuinka? Tahdotko todellakin? Tuhansia kiitoksia sinulle siitä! Tiedä, että minä viime aikoina en ole ajatellut muuta kuin: voi, jospa pääsisi jonnekin täältä! Tässä en voisi kestää kauvan".
Kirjotin heti, vaan en saanut vastausta ennen kuin kesemmällä. Mutta siinä tulleista tiedoista voi odottaa paljon hyvää, ja samana päivänä päätin lähteä niin pian kuin olin toimittanut tarpeelliset valmistukset.
Juhannuksen aikaan olin valmiina. Ehtoolla ennen lähtöäni istuimme Elina, vanhempani, Holt ja minä yhdessä puutarhassamme ja joimme matkani onneksi sekä juttelimme kaikellaisista asioista, jotka olivat tapahtuneet lähiseudussa. Näitten joukossa oli yksi, joka ikään oli koko seutukunnan puhuteltavana.
Edellisinä aikoina olin usein nähnyt Elinan seurassa kylänvanhimman tyttären, Hanna Strömin. Vaan äkillisesti oli seurusteleminen loppunut, en tiedä minkä tähden; mutta viime aikoina olin taas nähnyt kylänvanhimman tyttären Holtin talossa. Hän oli kaino sievä neitonen, jonka silmät tavallisesti olivat puoleksi maahan päin, vaan ne aina kumminkin tuntuivat vakoilevan toisia ihmisiä. Hän näkyi aina tahtovan paeta piiloon johonkuhun soppeen, ja juuri sen tähden ruvettiin aina tarkkaamaan häntä. Hän puhui karkeata, meille outoa kielen murretta, ja ehkä tämän vuoksi pikemmin havaittiin jotakin vienoa, immellistä hänen olennossaan, joka heti saattoi sen joka hänet näki ajattelemaan kevättä ja sen esikoisia kukkasia. Mutta kaikki, joka hänestä kerrottiin, erosi paljon siitä, mitä olisi hänen ulkonäöstään voinut arvaella. Sillä hän kuului todellakin olevan itsepäinen, kovakiskonen ja välinpitämätön tytönheilakka, sanottiin, ja itse luonnostaan ei kaino eikä sievä. Kuitenkin täytyi useimpain tunnustaa, ett'ei ollut helppo päästä selville hänen luonteestansa.