Elina näkyi tietävän hänen salaisuutensa, mutta hän ei kuulunut niiden joukkoon, jotka ilmottivat semmoista. Tämä tyttönen joutui kihloihin eräälle ylioppilaalle, joka ali kaukaista sukua kylänvanhimmalle ja joka oli tytön tuntenut jo lapsuudesta saakka sekä tavallisesti oli kaiket lupa-aikansa hänen isänsä talossa. Tämä oli älykäs nuori mies sekä hyvin harras tieteilimisiin. Hän tutki luonnontiedettä, ja kuin oli kotona kesällä, niin hän kuleskeli kaikkialla kasvikuutaa ja maanpintaa tutkimassa. Heti luonnontieteen kandidaatiksi tultuaan hän sai edullisen opettajapaikan; hän saattoi siis naida ja oli jo päätetty, että häät vietettäisiin ensi syksynä. Silloin saatiin äkkiarvaamatta kuulla, että Hanna oli purkanut kihlauksen, ja tästä tapahtumasta me nyt keskustelimme samoin kuin koko seutukuntakin.

Isä mitään arvelematta päätti hänen tekonsa vääräksi. Hän pysyi siinä päätöksessä, että tyttö kerran oli antanut sanansa, ja se oli pidettävä, maksakoon mitä tahansa. Äidin tuli häntä sääli; hänestä näkyi tyttö vaan "erehtyneen". Minä puolustin häntä niin paljon kuin voin. "Sanansa?" Mitä sanaa siinä voi antaa? Toinen pitää hyvin toisesta ja lausuu ja uskoo, että se on kestävä ikäkauden. Mutta riippuuko tämä tahdosta, voiko luvata, että se niin aina on oleva? Taikka onko se oikein, että lupaa pitävänsä yhtä toisensa kanssa, jos rakkaus sammuukin? Mitä pitää sanoa siitä, joka tekee niin kevytmielisen lupauksen, ja siitä, joka ottaa vastaan semmoisen velvottamisen? Jos kätkee sen, että on tapahtunut näin tärkeä mielenmuutos, se on petos, jota ei saa kärsiä: jos taas tahtoo, että tuossa liitossa pysyttäisiin, kuin tietää, että ne tunteet, jotka olivat sen perusteena, eivät enää ole olemassa, se on niin sanomattoman kehnoa ja halpaa, ett'en löydä sanoja sitä oikein mainitakseni. Tämän asian tavallinen käsitys on surkean raaka ja pintapuolinen.

Isäni ja äitini olivat hyvin vihoissaan tämmöisestä muka epäsiveellisestä ajatuksesta. He eivät ollenkaan voineet ymmärtää, että epäsiveellisyys on siinä, että pysyy päätöksessään, vaikka se, joka antaa yhteydelle sen kauneuden ja oikean arvon sekä on sen onnellisuuden ainoa pohja ja perustus, on hävinnyt.

"Onpa tuo kaunis oppi, joka sallii jokaisen kevytmielisen lintusen mennä liittoihin sekä täällä että muualla ja sitten purkaa ne —".

"Minun oppini ei suinkaan salli sitä. Kevytmielisyys on siinä, jos yhdytään tämmöisiin liittoihin itseänsä todenperäsesti tutkimatta, ei siinä jos niitä purkaa, kuin onnettomuus kerran on tapahtunut. Minkähän tähden tuommoisessa liitossa on pysyttäväkään? Voisikohan kukaan todellakin tahtoa, että siinä pysytään ulkonaisen säädyllisyyden vuoksi? Voisikohan se saattaa aikaan muuta kuin onnettomuutta kumpaisellekin osakkaalle?"

Isä vaan pudisteli päätään. "Mitä sinä sanot, Holt? Eikö tuo ole hirmusta?"

Holt vaan katsoa tuiotti hietaan, siirtyi levotonna sinne tänne istuinlaudalla ja oli hyvin neuvotonna, kuin hänen oli lausuttava ajatuksensa asiasta. Vihdoin hän loi silmänsä ylös, hymyili vähäsen ja sanoi: "Luulenpa melkein, että Henrik on oikeassa". Puhuttuaan hän taas painoi alas päänsä ja punastui hiuksia myöten.

"Jumala varjelkoon — sinäkin!"

"Eikä ole niin varmaa, että se, joka kerran on näin erehtynyt tunteistaan, sentään olisi kevytmielinen ihminen. Se voi olla kevytmielisyyttä, mutta ei se aina niin ole. Hän — mies tai nainen — voi olla syvästi tunteva ja uskollinen luonteeltaan, ja voi kyllä tehdä jonkun toisen onnelliseksi".

Käännyin tätä puhuessani Holtin puoleen, koska hän muka oli taistelutoverini; mutta eipä näyttänytkään, että hän olisi arvellut tämän päätökseni pitävän paikkansa. Hän istui siinä suu epäröivän näkösenä ja piirteli oksalla kuvia hietaan, ja vastasi hitaasti: "En tiedä — olisiko — olisiko hyvä — kaikille — olla — olla tuo toinen".