Sitten hän heitti oksasen kädestään, nousi äkkiä, käänsi hatun oikein päivää kohden, pisti kädet nuttunsa taskuihin, ja katsoi isään päin, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: Tämähän käy mielestäni kovin työlääksi, emmeköhän vähän kävisi katsomassa peltoja?
"Mitä tarkotatte?"
Hän katsoi vaan ilmaan ja sanoi: "Niin, enpä tiedä —".
Äitini sanoi: "Ymmärrän kyllä, mitä Holt tarkottaa".
Ja sitten hän kertoi eräästä tapauksesta, joka hänen mielestään valasi asiaa. Hän oli tuntenut iällisen miehen, joka oli nainut tytön, joka ennen oli ollut kihloissa toiselle. Mies ei koskaan voinut unhottaa vaimonsa entistä elämää. Kaikissa viattomimmissakin teoissa hän luuli huomaavansa vaimonsa vanhain tunteitten rupeavan uudestaan kytemään. Hän aina piti luuloa, että nainen vertaili häntä siihen mieheen, jolle hän ennen oli ollut kihloissa, ja että hän itse ei ollut ensimmäisen veronen. Hän oli luonteeltaan alkuaan hilpeänpuoleinen; mutta hän vanheni tuosta jokapäiväisestä kalvavasta luulosta ja teki siten vaimonsakin elämän niin onnettomaksi, että tämä todellakin alkoi kaivata nuoruutensa ensi unelmaa ja vanheta kaipauksesta, kuin toinen epäluulosta. — Ei, eivät kaikki voi olla tuo mainitsemasi toinen. — Holt nyökäytti hänelle päätänsä: äitini oli esikuvallaan ilmottanut hänen ajatuksensa.
Elina ei ollut ottanut osaa koko puheluun. Hän istui vähän loitommalla meistä, noukki vähä väliä lehtiä puoleksi kuihtuneesta ruususta, joka kasvoi siinä lähellä, ja katsoi vaan vuonolle päin.
Kuin Holt ja isäni olivat menneet puistoon ja äitini huoneihin, Elina kääntyi minuun päin ja kysyi, kuin samalla kaikki ilmotti, että hänen mielensä oli kuohuksissa: "Et millään tavoin voi ajatella niin kuin nyt puhuit?"
Hän oli, kuten kerroin, talven kestäissä tullut kalpeaksi ja laihaksi; muita vasta tällä hetkellä havaitsin, kuinka paljon hän oli muuttunut. Hänen ruskottavat poskensa olivat kuopalla, huulet verettömät ja ohkaset, silmät olivat isontuneet ja niiden katse oli synkkä ja hehkuva. Minulta unhottui vastaaminen, niin tämä havainto vaikutti mieleeni.
Mutta hän lisäsi: "Et voi millään tavoin uskoa, ett'ei kaikki voisi muuttua hyväksi jälleen, kun vaan tahtoo?"
"Kyllä sen uskon. Tässä ei auta vakavinkaan tahto".