"Mutta", sanoi hän melkein kuumeentapasella innolla, "kuin tuo toinen ei tosiaan saa tietää sitä, kuin itse tekee kaikki, saattaaksensa —".
Kävin hänen luoksensa: "Sano minulle, luuletko voivasi elää koko elämän minun kanssani yhdessä, havaittuasi ett'et ole enää minun sydämmelleni rakkaampi kuin kuka muu tahansa, jota kunnioitan ja jonka ystävä olen?"
Elina katsoi epäröivänä minuun, mutta loi kohta silmänsä maahan ja puri huultaan.
"Ja jos sitten kerran kävisi sinulle selväksi, että olin näin päivä toisen perästä petellyt sinua, että oikeastaan ei yksikään sinun tunteistasi ole saanut vastausta minun sydämmessäni, että sekin, joka oli ollut sinun suurin ilosi, on ollut minun alinomainen tuskani — voisitkohan silloin antaa minulle anteeksi, että olen vakaalla tahdollani saattanut sinut sellaiseen onnettomuuteen. Ei — ennemmin terve suru, olkoonpa se sitten kuinka raskas hyvänsä, kuin niin kivun syömä onni".
Elina ei vastustanut, vaan hänen kätensä, jota pidin kädessäni, oli kuuma ja vapisi. — "Mutta miksi tämä niin käy sinun sydämmellesi", kysyin. "Oletko sanonut tahi tehnyt jotakin Hanna Strömin suhteen, jota nyt kadut?"
"Hanna Ströminkö?" Elina kysyi muita mietiskellen ja nosti päänsä. "Niin, hän sanoo samaa kuin sinä. Voi, jospa voisi kuolla kaikesta tästä kurjuudesta, jonka saatamme itsellemme ja toisille!" hän huudahti kiivastueena ja nousi.
"Mutta Elinani —".
"Ooh, kuin sinä sen ymmärsit, — kuin sinä sen tiesit, että —". Hän ei saanut muuta sanotuksi; isä ja Holt näkyivät tulevan puiston käytävällä ja Elina istuutui taas tuolille.
Vähän ajan perästä menimme kaikki sisälle. Koetin useamman kerran saada kahdenkesken puhua Elinan kanssa, vaan näytti siltä, kuin hän olisi minut karttanut emmekä saaneet jatkaa puheluamme. Kuin Holt iltasella jätti hyvästinsä, nousi Elinakin. Minä seurasin heitä kotia. Kuin Elina ojensi minulle kätensä, hän sanoi: "Kuin menet höyrylaivalle huomenna, olen siellä".
Kuin seuraavana päivänä kulin Holtin talon ohitse, en kuitenkaan nähnyt Elinaa siellä. Menin sisään ja tapasin Holtin, joka kertoi, että Elina jo oli mennyt alas laivasillalle päin. Jätin Holtille hyvästi ja riensin Elinan jäljestä. Höyry jo oli sillalla ja puhalsi ensi kerran. Kuin Elina huomasi minun tulevani tiellä, hän riensi kiiruusti vastaani. Voi, kuinka hän näkyi itkeneen, valvoneen ja väsyneen!