"Tulet kovin myöhään", hän sanoi ja tarttui käsivarteeni ja työnsi minua rannalle päin.
"Koko matkahaluni haihtuu nähdessäni kuinka kipeälle sinä näytät".
"En ole kipeä — en vaan saanut unta tänä yönä", hän vastasi äkkiä ja kiiruhti askeleitaan.
Minä seisahdutin hänet. "Elina, eilisestä illasta saakka on kysymys ollut mielessäni, johonka sinun täytyy vastata, ennenkuin lähden. Vaivaako sinua vaan suhteesi setään, vai onko siinä jotain muutakin?"
Silloin höyry puhalsi toisen kerran.
"Kiiruhda, kiiruhda!" Elina huusi ja tahtoi mennä. Hän oli harmaankalpea, hänen huulensa olivat kuivuneet ja hänen silmistään hehkui kiihotettu tuska.
"Minä jätän matkani toistaiseksi".
"Elä, elä!" hän huudahti levotonna ja katsoi ympärillensä kiihtynein silmin, ikään kuin hän olisi jostakin etsinyt apua.
"No, sano sitten minulle —"
"Voi, anna minun olla", hän rukoili; "elä kysy — en nyt — tahdon — en nyt voi — olen niin —".