Asiain näin ollen, mieleni taas rupesi virkistymään. Mikä hyvänsä Elinan mieltä vaivasi, niin yksi asia oli varma: ainoa parannuskeino oli, että hän pääsi pois kotiseudusta. Ja tässä oli paikka, johonka heti voisimme rakentaa kotimme kaukana kotiseudusta, jossa elämä nyt oli käynyt hänelle niin raskaaksi; ja mitäpä siitä, jos meren aallot eivät loiskuneetkaan kiviä vasten akkunoittemme alla eikä mitään purjehtijaa näkynytkään taivaan rannalla.
Kirjotin heti vanhemmilleni ja Elinalle kaikesta. Mainitsin myöskin, että asiat nyt näkyivät olevan sillä kannalla, että täällä oloni tulisi pitkittymään ja ett'en luullut pääseväni kotia ennen kuin syksyllä. Lopuksi pyysin heitä säännöllisesti lähettämään minulle kirjeet.
Siis jäin rauhallisesti toimielemaan vieraasen seutukuntaan. Kirjotin Elinalle joka viikko, kertoen hänelle seudusta, sen asukkaista ja kaikista aikomuksistani ja toiveistani. Mutta eipä sieltä tullutkaan mitään vastausta. Viikko kului toisensa perästä eikä mitään kuulunut Elinasta eikä kotoanikaan. Tämä kävi lopulta kärsimättömäksi. Ajattelin jo matkustaa monta peninkulmaa lähimmälle sananlennätinasemalle ja siellä odottaa vastausta kysymyksiini, — niin silloin vihdoin viimeinkin tuli kirje isältäni. Hän vaan lyhyesti kertoi minulle, että Elina oli ollut sairaana pitkän ajan ja lisäsi, että hänen mielestään olisi viisainta tulla kotia, jos vaan suinkin kävisi päinsä.
* * * * *
Jo oli syyspuoli, kuin kirje tuli; höyrylaivat olivat jo jättäneet monta kulkuvuoroa pois. Minulla sen tähden oli pitkällinen ja vaivaloinen matka kestettävä, ennen kuin vihdoin taas kuljin kotivuonoani pitkin kotia päin.
Käänsimme viimeisen niemen ohitse, ja siinä se nyt oli kotikylä siltoineen, jossa olin lähtiessäni nähnyt Elinan seisovan ja tähystelevän laivan poistumista.
Ei kukaan omaisistani ollut rannalla. Riensin mäkeä ylös pitkin tuttuja teitä ja olin kohta Holtin talon pihalla. Kuin sen viimeksi näin, oli puissa vielä kaikki lehdet tuoreen vihertäviä, ruusupehkuissa koko pitkän huoneuksen sivulla oli vielä paljo puuosia ja valkosia ruusuja, joka käytävän varrella oli tuoksuvia kukkasnurmikoita, ja alempana istutettujen kukkien sarekkeissa oli aivan kuin kirjava kukkaspeite. Kuin nyt puiden lehdet olivat käyneet kiillottomiksi ja kellertäviksi, kuin ruusut jo kauvan sitten olivat lakanneet kukkimasta ja kukkaspenkkien loisto oli hävinnyt, niin tämä kaikki ei minusta tällä hetkellä näyttänyt olevan syksyn luonnollinen vaikutus, vaan kalvavan surun ja järsivän toivottomuuden aikaan saattama — —
Kiivaasti hyppäsin ylös rappusia myöten ja tulin etehiseen. Oli kuoleman hiljaisuus koko talossa; kuulin vaan omaa tuskallista hengitystäni ja tuimaa sydämmeni tykytystä. Astuin saliin. Sekin tyhjä. Huomasin kukkasruukkujen olevan kuivina sekä kukkasvihkon, joka oli lasissa pöydällä, jo kuihtuneen — se näkyi olleen siinä jo viikkokausia, saamatta raitista vettä. Koko huone näytti siltä, kuin asukkaat olisivat muuttaneet pois ja kaikki sen perästä olisi jäänyt rappiolle.
Menin käytävän halki Holtin konttooriin. Ei sielläkään ollut ketään. Koputin hänen makuuhuoneensa ovea — Holt makasi siellä sikeässä unessa. — Avatessani ovea hän kavahti istualle ja kysyi vielä puolinukuksissa: "Mikä on?"
Kuin en vastannut, hän katsoa tuiotti minuun hetkisen, tunsi minut viimein, nousi seisomaan ja ojensi kättä. "Vai olet tullut?" hän virkkoi.