"Elina —?" kysyin — tuntui ikään kuin tukehtuisin ennen kuin saisin kuulla vastauksen.
"Niin, täällä on ollut tautia ja sairautta sen jälkeen kuin läksit", Holt vastasi ja pyyhkäsi kädellään silmiänsä; "olemme kaikki valvoneet, tuntuu vieläkin ruumiissani".
"Mutta — Elina — onko hän —?"
Hän katsahti minuun; "Ei — erehdyt — hän kesti sen taudin".
Olinpa vähällä huudahtaa siitä ilosta, joka nyt kerrassaan virtasi sydämmeeni tuon pitkän ponnistuksen perästä. Mieleni teki heittäytyä Holtin kaulaan, enkä voinut ymmärtää, kuinka hän voi ilmottaa minulle sen, ikään kuin se olisi ollut joku aivan jokapäivänen asia. Eikö hän itse ymmärtänyt mitä oli sanonut: Elina eli — oli voittanut taudin. Minusta koko kylän olisi pitänyt ilota yhteisessä riemujuhlassa. —
Mutta tosiaankin — Holtille ja kyläkunnalle ei tämä ollut mikään uutinen, ja hän oli valvonut paljon, siltä hän näytti, uskollinen miesparka!
"Et näy vielä olleen kotona?" hän kysyi.
"En."
"Niin vai?" hän sanoi vitkastellen ja katsoi vähän hämillään toisanne päin.
"Mutta onko kaikki vaara nyt ohitse?"