IX.

Muutamia päiviä myöhemmin seisoin matalan valkosen talon edessä erään Bergenin kaupungin sivukadun varrella. Täällä sanottiin Holtin sisaren asuvan. Soitin oven kelloa. Pitkän odotuksen perästä kuulin jonkun astuvan alas portaita myöden, ja naisen ääni kysyi: "Kuka siellä?" — "Joku, joka tahtoo puhutella Elina Holtia." Kuului taas askeleita portaita ylös, sitten taas takaisin alas, vastattiin: hän ei ollut kotona, hän oli mennyt kävelemään. — Minne hän oli mennyt? Milloinka hän tulee kotia? Sitä ei tiedetty.

Kuljin tietä alas merelle, erästä vähimmin käytyä; sillä olin vakuutettu, että Elina halusi meren rannalle ja että hän ei kulkenut enemmän käytyjä teitä. Kuljeskelin siellä kauvan ja nousin kaikille lähikukkuloille tähystelemään ja häntä etsimään. Siellä oli samanlainen luonto kuin kotonani; vaan minusta se ei enään näyttänyt samanlaiselta. Nuo harmaat, laajat vuoret näkyivät katsovan minuun samalla tunnottomalla, umpimielisellä ja huolimattomalla katsauksella, kuin ne ovat tuhansia vuosia katsoneet menneitten sukupolvien tuskiin ja epätoivoon, ja kuin ne ehkä vielä tuhansia vuosia tulisivat katsomaan samaa surunäytelmää, jota ei koskaan näytetä loppuun, niin kauan kuin ihmisiä on olemassa. Meri, joka tuossa nyt aaltoili kostean tuulen ajelemana, näytti tällä hetkellä olevan suuri, kolkko hautausmaa, johonka vuosittain peitettiin monta loistavaa ihmistoivoa. Ja kumminkin tämä oli sama luonto, jota niin tarkoin tunsin ja hellästi rakastin, ja johonka kaikki minun sulosimmat unelmani ja elämän muistoni olivat yhdistetyt.

Kulin polkua, joka kierteli kanervakunnahitten välitse, pienien, vetevien alhojen halki, jossa oli leppävesoja pitkin matkaa, ja istahdin vihdoin pistävälle vuorenkärelle, väsyksissäni kuleksimisesta, väsyksissäni katsomasta autiota luontoa, synkkää merta ja paljaita vuorenhuippuja, väsyksissäni ajattelemasta yhtä ja samaa, kuin olin lakkaamatta ajatellut viimeiset vuorokaudet pääksytysten. Olin jo heretä etsimästä sekä palata kaupunkiin, kuin äkkiä vähän ulompana meren rannalta huomasin naisen haamun, jonka, vaikka se oli kaukana, helposti tunsin. Se oli Elina. Siellä hän istui, samassa asemassa kuin olin nähnyt hänen kotonakin, nojaten päätänsä käteen ja katsoen ulos merelle.

Lähestyessäni hän vitkaan käänsi päänsä, mutta huomattuansa minut, hän kavahti ylös kuin säikähtynyt lintu ja alkoi mennä, ikäänkuin hän olisi tahtonut paeta minua. Mutta äkkiä hän pysähtyi ja jäi seisomaan mihinkään liikahtamatta ja taaksensa katsomatta. Vasta kuin olin tullut aivan hänen lähellensä ja tervehdin: "Hyvää iltaa, Elina," hän kohotti päätänsä ja toisti koneentapasesti: "Hyvää iltaa." —

Kuinka hän oli muuttunut! Että hän oli käynyt huonoksi pitkällisestä taudista, senhän tiesin, ja kalpeana ja laihanahan hän oli jo silloin, kun minä läksin. Mutta tämä kyllästynyt, tyly katse hänen silmissään? Ei ollut ainoastaan surua hänen olemuksessaan, vaan myös jotakin syksyntapasta, hän oli noiden puoleksi lehdettömäin, kellertyneiden pensasten kaltainen, jotka olivat pienissä ryhmissä pitkin meren rantaa ja jotka odottelivat pitkällistä, tyhjää, kylmää talvea.

"Oletko tullut?" hän alkoi puhua. "Tiesinhän että tulisit, enkä kuitenkaan kärsinyt odottaa tuloasi, vaan en luullut voivan kestää sitä."

Hän kävi taas istumaan, laski jälleen päänsä käden nojaan ja katseli hetkisen ulos merelle mitään puhumatta. Minä istauduin kanervikkoon hänen sivulleen ja odotin. Äkkiä hän nousi pystyyn ja alkoi vihasella, itseänsä soimaavalla äänellä: "Ei minun olisi koskaan pitänyt tulla teille kuin sinä kotonasi iltasella luit; sillä sen luulen itseäni huumanneen. En ollut koskaan kuullut mitään semmoista; valvoin yöllä vuoteellani enkä tiedä mitä olisin voinut antaa päästäkseni sinne, jossa tuo tapahtui, mistä luit ja kerroit. Nämät lukuhetket tuntuivat minusta elämäni onnellisimmilta. Mutta kuitenkaan — ei minulla oikeastaan ole halua tuommoisiin. Enkä ole siihen kasvatettukaan. Olenhan melkein talonpojan lapsi, sitä ei mun olisi pitänyt unhottaa. Tämä lukeminen ei tehnyt minulle hyvää. Minusta kaikki kotonani alkoi näyttää niin vähäpätöseltä, niin kurjalta, niin typerältä, ja kaikki tuolla ulkomaailmassa näytti niin suurelta ja somalta. Minä aina kyllästyin kaikkiin niihin, joittenka kanssa joka päivä elelin; sinä ainoastaan olit toisellainen, olit niiden kaltainen, joista sain kuulla lukiessamme ja kertoellessasi. Siten rupesin luulemaan pitäväni sinusta niin, kuin vaimon tulee pitää aviomiehestään. En silloin valhetellut sinulle, en, en sitä tehnyt. Olen sitä sitten ajatellut monta kertaa tarkalleen; olen sitä niin perin pohjin mielestäni tutkistellut, että luulen siitä tulleeni lujamielisekki. En voinut elää niinkuin moni elää, ei ole kukaan eikä mitään, josta oikein pitää ja huolehtii. Tuntui niin ihanalta, kuin olin löytänyt yhden ihmisen, joka piti minusta ja josta minä voin pitää ikäni, ja olen vakuutettu siitä, ett'et olisi koskaan voinut löytää ketään, joka olisi tahtonut uskollisemmin kestää hyvät ja pahat päivät kanssasi. — —

"Mutta minun piti oppiman tarkemmin tuntemaan itseäni sekä huomaamaan, kuinka kurja olen ja kuinka epävakanen mieleni on. Havaitsin, ett'en ajatellut sinua niin, kuin minun olisi pitänyt, ja ymmärsin niinikään, että tuo haluni ja kaipaukseni päästä kotioloista ulos maailmaan oli myöskin ollut vaan lapsellisuutta. Sinä itse saatoit minut malttamaan mieleni. Olin siitä saakka kuin jouduimme kihloihin, ihmetellyt, että voit olla kotiseudussa. Luulin sinun kerran tulevasi sanomaan minulle, että tahdoit ulos maailmaan, päästä taistelemaan parhaimpain rinnalla ja sieltä vallottamaan itsellesi valtakuntaa. Niin, olihan se tyhmää ja lapsellista, vaan en voinut olla ajattelematta noita vanhoja kertomuksia, joita olit lukenut minulle, kuinka kaikki, jotka olivat johonkin päteviä, eivät saaneet hengen rauhaa, ennenkuin saisivat laivoja ja väkeä kokoon, purjehtiakseen ulos vallottamaan maita ja niittämään kunniaa. Sitä minä saatoin oivaltaa, tunsin sydämessäni, että jos olisin ollut mies, niin olisin tehnyt samoin. Ja sinä näyt olevan kovin hyvä jäädäksesi tuonne kodin soppeen ja tullaksesi muitten kaltaiseksi. Ja odottelin lakkaamatta, että sinä kerran sanoisit: nyt en voi tätä kestää kauvemmin. — Mutta silloin sinäkin sanoit, että oli kaikkialla kylliksi semmoista, jota voi harrastaa ja työskennellä; ja minusta tuntui ikäänkuin olisin ollut poissa kauvan aikaa ja nyt olisin tullut kotiin sekä nähnyt kaikkea semmoisenaan kuin ne olin ennenkin nähnyt, minä tunsin kaikki jälleen ja ne kävivät minulle yhtä rakkaiksi kuin ennen. Sillä silloinhan minä olin ajatellut aivan samoin kuin sinäkin. Ymmärsin kuinka tuhma ja turhamainen olin ollut, kuin olin halunnut jotakin, joka olisi tehnyt minut onnettomaksi, jos olisin sen saavuttanut. Mutta ymmärsin myös erehtyneeni toisessakin asiassa, jossa erehtyminen on paljon pahempi.

"En ensin tahtonut sanoa mitään. Luulin kaiken voivan pysyä semmoisena, kuin se ennen oli ollut, jos vaan oikein todella tahdoin. Ja minä rukoilin ja itkin ja taistelin yksinäni, vaan ei mikään, ei mikään auttanut. Kumminkin olin päättänyt, että sinä et saisi koskaan tietää mitään siitä, jota vastaan taistelin; ei minusta näyttänyt väärältä salata sitä. Mutta sitten sanoit — ehtoolla ennen kuin läksit, muistathan? — että semmoista ei kukaan voisi salata kaiken ikänsä, ja että oli petos koettaa jotakin sellaista ja ett'et koskaan tulisi antamaan sitä anteeksi. Se oli elämäni katkerin hetki, voih, en tiedä mitä olisin kantanut ja kärsinyt saadakseni vain olla sitä mainitsematta. Enkä saattanut uskoa, että se oli ajatuksesi, ja arvelin että siinä piti jotakin tapahtua, joka vapauttaisi minut sen ilmottamisen velvollisuudesta. Sitten käskin sinun mennä — se ei ollut oikein tehty, tiedän sen; mutta tuntui ikäänkuin siitä voisi tulla joku muutos. Mutta oikeastansapa jo silloin tiesin, että sinä olit oikeassa, ja että minä en koskaan olisi tahtonut antaa sinulle anteeksi, jos sinä olisit salannut jotakin semmoista minulta. — En voinut sinun lähdettyäsi palata kotiin; sain pojan mukaan ja otin venheen. En tiedä mitä tahdoin; luulen toivoneeni, että myrsky syöksyisi päällemme ja tekisi kaikesta lopun. Mutta sitten alkoi poika pelätä; olin hänet unhottanut. Ehkä myöskin ajattelin, että se oli synti, että se oli Jumalan kiusaamista — en tiedä; olin niin mieletönnä, minusta tuntui yhden tekevältä, tapahtuipa mitä tahansa, kuin olin kokenut jotakin niin häpeällistä kuin tämän".