"Mutta sinulla ei ole mitään kaduttavaa. Semmoinen kuin minä ei voi katsoa kunnollista ihmistä silmiin enään. Ja jos ei se — niin, jos ei se estäisi" — —
Hän pysähtyi, kääntyi äkkiä minuun, katsoi minua suoraan silmiin, tarttui käteeni ja sanoi: "Meidän täytyy erota, ja on parasta että se nyt tapahtuu — eihän siitä enää ole puhumistakaan. Mutta ensiksi sinun täytyy tietää, että jos olenkin pettänyt sinut — ja pettänyt itseni, niin olivat kuitenkin ne päivät, jotka elimme yhdessä, ihanimmat niistä, joita olen elänyt, ja niistä, joita tästä lähtien olen elävä. — Jää hyvästi!" — —
Hän rupesi äkkiä kiiruhtamaan kaupunkiin päin. Kuinka usein olin katsellut tätä hoikkaa lyhyenläntää, mutta kuitenkin lujatekosta vartaloansa! Kyllä tunsin hänen ripeän, vakaan käyntinsä! Hän tällä hetkellä oli silmissäni semmoisena kuin hän oli ennenkuin viimeisten aikojen surut ja taudit olivat muuttaneet hänet. Näin hänen harmaat, selvät silmänsä, joissa rauhallisina hetkinä oli jonkinlaista raitista jokapäiväsyyttä, ja käytännöllistä mielevyyttä, joihin välistä taas äkkiä ilmaantui jotakin syvää kiihkon hehkua; kuin hänen mielensä joutui liikutukseen. Näin hänen leveän, lujaa tahtoa ilmottavan otsansa, jota somat kiheräiset hiukset ympäröivät, näin hänen hienotekoset huulensa, jotka välistä voivat olla niin ilosessa hymyssä, ja jotka toisin ajoin saattoivat puristautua toisiinsa niin kovasti ja kolkosti. Olin kuulevinani hänen raikasta nauruansa, joka voisi saattaa ketä tahansa unhottamaan, että suruja olikaan ihmiselämässä, sekä hänen sydämellisen lempeästi helähtelevää ääntänsä, kuin hän puhui jostakin, jota hän sydämestään olisi suonut. — —
Oli minulle käsittämätöntä, että kaikki tämä, joka oli ollut minun, tästä hetkestä saakka tulisi olemaan minulle vierasta. Tulisin ehkä häntä kohtaamaan, ja näkemään, saisin kuulla hänen ääntänsä, tulisin ehkä ihastumaan sen somasta soinnusta, sekä tuntemaan rakkauden lempeästi puhuvan sydämeni salaisimpaan soppeen, ja kuitenkin olisi minun pakko tottua siihen, että siitä kaikesta ei mitään enään kuulunut minuun. Se tulisi tuntumaan samalta kuin jos palajaisi omaan kotiinsa ja huomaisi sen olevan toisen vallassa.
Kuinka kauvan istuinkaan siinä kanervikossa en tiedä. Vihdoin en ajatellut sitä, mitä oli tapahtunut. En yleensä ajatellut mitään. Tunsin vaan niin ääretöntä voimattomuutta, hervottomuutta, tylyyttä, jonka siaan kohta tuli pistävä tuskallinen kipu sydämeen; — Heittäysin koko pituuttani kanervien sisään, ikäänkuin olisin tahtonut tukehduttaa tuon kiduttavan kaipauksen rinnassani; ummistin silmät ollakseni näkemättä tuota maailmaa, joka oli niin aavana, autiona edessäni; minua halutti tunkeutua alas maan poveen ja siellä nukkua, nukkua — —.
* * * * *
Muutaman päivän perästä taas kotiseutuni oli nähtävänäni. Niin, olipa se minun vanha rakas kotiseutuni, joka, ollessani poissa, aina oli mielessäni loistanut armahitten muistojen ja viehättävien toiveitten valossa, ja jota en koskaan ollut lähestynyt, ett'ei tuhannet lempeät, iloset ajatukset ja tunteet olisi nousseet mieleeni tervehtimään sitä raikkaalla riemulla.
Nyt palasin sinne eräänä päivänä, jolloin taivas oli harmaa ja ilma raskas, aivan kuin kuolehtunut. Maasta ja puista nousi selvä syksyn haju. Kaikki minusta näkyi ilmottavan vanhuutta, väsymystä, tyhjyyttä ja yksinäisyyttä; kaikki näytti kylmyydestä haihtuvan ja vähitellen jäätyvän, ja kaikkialla tuntui niin hiljaselta kuin hautajaisissa.
Astuin kotia päin. En ollut kärsiä ajatusta, että nyt tulisin tapaamaan tunnettuja ihmisiä ja näkemään kaikkien toimien menemän tavallista, jokapäivästä menoansa. Kävin ensin niissä paikoissa, joita kerran olimme sanoneet "omiksemme." Istuuduin puiston istuimille, kiville, joilla olimme istuneet, katselin puita, jokea, merta. En alussa tuntenut siitä mitään, oli kuin muistamisen kykyni olisi kokonansa haihtunut minusta. Mutta äkkiarvaamatta yksi muisto heräsi, ja sen seurassa palasi koko joukko. Tunsin hänen armaat käsivartensa halajavan minua, hänen poskensa nojaavan minun poskeani vasten, oli, kuin olisin tuntenut ensimmäisen suukkosen ja kuin hänen suloset, uskolliset silmänsä olisivat sanoneet: "olet minun." Kaikki nuo suloset sanaset, joita vaan rakkaus keksii ja joihin se panee ilahuttavan voimansa, soivat mielessäni, ja koko se sulosuus, jota ihmisääni pystyy kuiskaamaan, kuin mieli on lämminnä lempeyden kaipauksesta, ilmaantui taas sydämeeni. — —
Jo hämärti, kuin vihdoin menin kotia. Mutta nykysen tilani muisto tarttui jääkylmillä kourilla mieleeni ja tunsin kulkevani elämän suuressa, loppumattomassa hautajaissaatossa.