Käytävässä, johonka astuin ennenkuin olin tavannut ketään omistajaa, oli pilkkosen pimeä. Aioin mennä omaan huoneeseeni, vaan kuulin jotakin liikkuvan pimeässä ja pysähdyin. Äkkiä tunsin kaksi käsivartta tarttuvan kaulani ympärille ja lempeän äänen kuiskaten kysyvän: "Eikö asiat voi selvetä enää?" — "Ei" —
Menin ylös huoneeseeni. Kuu nousi ikään vuoren harjanteen takaa ja loisti vähäsellä, sinertävällä valolla melkein mustankarvasille puille ja harmaanruskeille vainioille. Istuuduin akkunan ääreen. Tuossa olivat vanhat ystäväni, kaksi saarnipuuta lehdettöminä ja odottivat tyytyväisinä kohtaloansa, talven tuloa. Kylän rakennukset olivat kuin suuria, epäselviä kivenmöhkäleitä himmeässä kuutamossa; tuolla kaukana välkkyi meren harmaanvaalea, kiiltävä juova. Kuulin puinnin pauketta riihestä: se muistutti minulle rauhallista talvielämää ja iltapuhteita kotilieden lämpimässä. Ei ollut levottomuutta missään, ei vihiäkään siitä, että jotakin surettavaa ja häiritsevää oli tapahtunut, taikka olisi tulossa.
Mieleeni johtui tuo unhottumaton ilta, jolloin istuin ikkunani ääressä samoin kun nyt ja katsoin ulos kuutamon valasemaan yöhön, toivoen loistavaonnista tulevaisuutta ja tuntien "olevan sulosta elää." Varsinkin muistui tarkkuudella mieleeni seuraavan päivän aamu. Muistin kuinka palvelustyttö kahvia tarjoten herätti minut toivottamalla "hyvää huomenta," ja "ilosta joulua." Muistin luonnon peittämät puut akkunan edustalla ja niistä kiiltävät lumitimantit ja kaukaisien vuorien punertavat huiput sekä vienosti lainehtivat pilvenhattarat, jotka hiljaan liitelivät ilmassa. Kaikki mulle näkyi toivottavan "ilosta joulua;" niin teki isäkin, joka pisti päänsä sivuhuoneen ovesta sisälle. Muistan äitinikin tulleen samalla toivotuksella sisään, istuutuneen sängynlaidalle ja kertoneen minulle kaikista talossa tapahtuneista muutoksista. Muistan että kaikki, kaikki, jonka näin ja kuulin, minusta oli niin merkillistä, niin uuhottumatonta, enkä luullut koskaan ennen tietäneeni kuinka paljon rakastin koko taloa ja sen asukkaita, kotiseutua ja sen asujamia enkä koskaan aavistaneenikaan kuinka ihanaa ja vaaran-uhkaavaista onnea täynnä ihmiselämä olikaan.
X.
Monta, monta vuotta on nyt vierinyt sen iltasen perästä, enkä siitä puoleen ole koskaan enää nähnyt syntymäseutuani. Sain jonkun aikaa usein kirjeitä vanhemmiltani; sitten niitä tuli yhä harvemmin eikä niissä koskaan ollut mitään Elinasta. En siis tietänyt sitäkään, että hän oli palannut setänsä luo, ennenkuin eräänä päivänä sanomalehdessä huomasin seuraavan "onnettomuuden merellä:" Kovassa myrskyssä viime viikolla tapahtui näillä seuduin onnettomuus merellä, joka on herättänyt surua laveissa piireissä, kuin herra maakauppias Holt kotimatkalla ———n pitäjän käräjäpaikalta purjehti kumoon ja hukkui veljensä tyttären kanssa, joka oli hänen seurassaan. Hra asianajaja Vang ja eräs poika, jotka myöskin olivat matkalla, pelastettiin. Maakauppias Holt oli tunnettu tavattoman kunnolliseksi, rehelliseksi ja avuliaaksi mieheksi, ja sekä häntä että hänen veljentytärtä kaipaavat nyt haikeasti ne monet, joita he auttoivat neuvoillaan ja töillään.
Vaan se, joka tällaista on kokenut, tietää miltä tuntuu saada semmoinen uutinen, kuin sen vielä päälle päätteeksi saa tietää vaan julkisen sanomalehden uutisosastosta, jossa se tietysti on kirjotettu yleisien "tapaturmien" tapaan.
Kirjotin heti "patriootille" saadakseni tarkempia tietoja, ja hänen vastauksensa kuului näin:
"Kunnioitettava Herra!
"Se surullinen onnettomuus, josta kirjotatte, tapahtui viime syyskäräjäin aikana. Olin mennyt sinne Holtin kanssa, ja Elina oli seurassamme käydäksemme Hanna Strömin luona, joka nyt on naitu sille miehelle, joka käräjiä pitää. Kuin Holt oli toimittanut asiansa, hän tahtoi purjehtia kotia. Mutia kävi myrsky ja häntä kehotettiin luopumaan aikomuksestaan. Vaan muistattehan, että häntä ei helpolla saatu luopumaan päätöksestään. Meillä oli vaan kuusilaitanen purjevene, ja Holt, minä sekä puolikasvunen poika hoitelimme sitä. Holt oli aina uhkarohkea purjehtia ja luulen hänen vuosi vuodelta käyneen yhä rohkeammaksi. Poika oli samallainen uskalikko eikä arvellut olevan mitään vaaraa laskea vesille.
"Olipa se oikein hirmupäivä joka ei koskaan haihdu muististani. Lumiräntää satoi, tiet olivat vetelät, ilma kolkko. Semmoinen käräjäpaikka on silloin omiansa tekemään elämän inhottavaksi. Kaikki ovet ovat longallaan, läpimärkiä ihmisiä kulkee ulos ja sisään tapaamaan toinen toistansa, ja he tuovat sadetta, kosteutta, likaa kaikkiin huoneisiin. Kaikkialla on järven ja kalan hajua. Tielläkin näkee synkkämielistä käräjäväkeä hitaasti kulkevan edes takasin. Kaikki ovat käräjäpaikalla kiireissään, ei voi puhua järjellistä sanaa kenenkään kanssa eikä löytää rauhallista soppea, johon ei tuulen henki, kosteus eikä kalan haju tunkeudu. — Holt oli tavallista rauhattomampi ja käveli koko päivän sisään ja taas ulos. Vihdoin hän oli valmis ja poika kantoi matkatavarat veneeseen. Valmistauduin minäkin ja tapasin Holtin etehisessä. 'Mihinkä sinä aiot?' hän kysyi. — 'Tietysti kotiin,' vastasin. — 'Lörpötyksiä. Jää tänne huomiseen. On siaa kylänvanhimman veneessä sekä sinulle että Elinalle.' — 'En salli sinun mennä yksinäsi tämmöiseen ilmaan,' minä sanoin. 'Kiitoksia vaan paljon; mutta olen jo täysi-ikänen ja voin kyllä purjehtia tämän matkan lapsenlikatta. Kyytimiehen olen saanut.' — 'Jos sinä tahdot mennä tänään, niin minäkin tahdon. Luulisinpa kuitenkin olevani omassa vallassani.' 'Olet vaan tiellä,' Holt vastasi äreästi. En saanut aikaa vastata sillä samassa tuli Elinakin matkapuvussa etehiseen. Holt katsoi häntä suurin silmin. 'Mutta sanoinhan, että olin saanut sinulle siaa kylänvanhimman veneessä huomenna.' 'Minä menen tänään,' Elina vastasi lyhyesti. Holtia rupesi asia arveluttamaan ja hän katsoi ulos merelle. — 'Mutta ilmaan et voi varsin luottaa,' hän sanoi epäröiden. 'En tule olemaan tiellä,' Elina sanoi ja alkoi astua rannalle päin. Nyt ei Holt enään vastustellut, mutta omituisen katseen hän loi veljensä tyttäreen.