"Olet tuhma", hän sanoi.
"Mutta Elina hyvä" — minä alotin lausua vallan närkästyksissäni.
"Mutta kuinka sinä luulet rakkauden syntyvän?"
"Etkö sitä tiedä?" Ja sitten hän lauloi erään noista renkutuksista, jossa sanotaan, että ei tiedetä rakkauden tulosta muuta, kuin että se tulee kenenkään lähettämättä, kenenkään tietämättä, vaan että se kumminkin sytyttää itsekutakin ihmistä ilmituleen…
"Jumala varjelkoon, Elina, minkälaisia veisuja sinä laulat!"
"Niinkö vai? Onpa minulla toinenkin", ja sitten taas renkutus siitä, että rakkaus puhkee kuin kevähän lehdet sekä kuin hymyilevän silmästä kyynel j.n.e.
"Mutta ei, se on tuhma" — hän sanoi ja herkesi.
Jättäen tietopuoliset asiat sikseen, koettelin saattaa häntä harrastamaan läheisempiä käytöllisiä asioita, valtiollisia ja yhteiskunnallisia, vaan ei siitäkään tullut sen parempaa. Politiikkaan, hän lausui päättäväisesti, ei kenenkään rehellisen ihmisen sovi ryhtyä. Hän tunsi vaan yhden henkilön, joka semmoisissa tuhrusteli, tuon entisen aliupseerin ja koulumestarin Hannu Sjuvsenin Grönvaldista, joka juoppouden tähden oli joutunut virkaheitoksi molemmista toimistaan, ja jolla nyt ei ollut mitään muuta askaroimista, kuin politiikan kanssa. Ja työmieskysymyksen olivat kaupunkien mahtavukset keksineet, jotta heillä muka olisi jotakin, josta pitäisivät puheita, kuin suurissa kemuissaan olivat joutuneet iloselle tuulelle ja tulleet ihmisystävällisiksi. Todellakin, Elina oli hirmusen tietämätön.
Minä aloin arvata mistä hän oli saanut kaikki nuo mielettömyydet. Tietysti sedältään. Tämä oli vaaleatukkanen mies, noin neljännen kymmenen loppupuolella, ja hänen silmänsä olivat vaaleansinertävät. Hän oli vähäpuheinen, ja sekin vähä minkä hän puhui näkyi minusta jotensakin typerältä. Hän tavallisesti ei päässyt pitemmälle kuin lauseen puolitiehen, jäännöksen asemesta hänestä kuului vaan kimakka, uhkaava "Eiköhän?" ikäänkuin olisi tahtonut varottaa kuulijoita kysymästä seuraavia sanoja. Ja sikäli kuin sillä kertaa olin ymmärtävinäni, niin hän halveksi kirjoja. Luulin huomaavani, että hän piti kirjanoppineita houkkioina, valtiollisia asioita harrastavia pettureina, ja hänen tieteellistä kykyään minä varsinkin silloin rupesin halveksimaan, kuin hän kerran ylenkatseesta säihkyvin silmin nauraa hohotti minun sanoessani, että aurinko varmaankin oli palavaa kaasua. Ei Elinakaan ottanut tätä uskoakseen. Hän juuri solmieli kenkänsä nauhoja ja pudisti päätänsä säälitellen, että minä voin uskoa jotakin semmoista.
"Mutta, hyvä Elinani, kaikkein uusimmat tutkimuksethan näyttävät — —"