"Tiedätkö mitä minun kaikkein uusimmat tutkimukset näyttävät?" hän sanoi, tarttuen viimeisiin sanoihini.
"Sinun —?"
"Ne näyttävät, että kenkäni ovat pohjitta", hän sanoi seisten toisella jalalla ja ojentaen toista rikkinäistä kenkää minua kohti.
Muutoin olen nähnyt saman Elinan sedän näyttävän oikein miehen mieltä. Olipa hän kerran myrskypäivänä merellä; minä olin muassa. Hän piti perää, paksu takki yllä ja merimiehen lakki päässä. Silloin, täytyy todistaa, oli hänessä jotakin niin miehuullista ja uljasta, kuin hän tuossa istui peräsin ja jalusnuorat kädessä, ett'en parempaa milloinkaan ole nähnyt. Hänen vaaleansiniset silmänsä katsoa tuiottivat silloin tyystisti eteen päin, eikä mikään hyökyaalto eikä laskeutuva laine jäänyt häneltä huomaamatta. Olipa silloin hänen silmissään semmoinen uhkaileva loiste, että minun täytyi lausua itselleni: Hän on polveutunut noista vanhoista viikinkisuvuista, jotka vallottivat Normandian, rupesivat Islannissa asumaan ja löysivät Vinlanninkin. [Norjalaiset viikingit vallottivat keskiajalla pohjos-Ranskanmaan, jonka he sanovat Normandiaksi, kansottivat Islannin saaren, jossa pohjosmaiden runous kehittyi maailman mainioksi, vieläpä pääsivät Pohjos-Ameriikan rannikoille saakka, joita he nimittivät "Hyväksi Vinlanniksi"; vaan tämä löytö kumminkin pian hävisi kansojen muistosta, niin että Ameriika Kolumbuksen aikoina taas oli tuiki tuntematon maa. Suomentajan sel.] Mutta vaan manterella ja sivistyneitten parissa hän oli oikean poroporvarin näkönen.
Sitä vaan en ollenkaan osannut sanoa, miksi tämä yksinkertanen maakauppias niin suosi erästä lähiseudussa asuvaa miestä, jota yleisesti nimitettiin "patriootiksi" (isänmaanrakastajaksi). Tämä oli varatuomari, nimeltä Vang, joka oli ollut miehenä silloin, kuin talonpojat ensin alkoivat tehdä vastarintaa hallitusta vastaan. Mutta sitten oli hän joutunut peräpajulle. Hän nyt oli lakiasiain ajaja, mutta hänellä ei ollut monta asiaa enää ajettavana, ja hän sen tähden myös koulutti pieniä lapsia sekä kirjotteli voudin konttoorissa. Hän oli innokas "vapauden harrastaja", mutta "vanhojen, rehellisten" tapaan, puheli alinomaa "ihmisoikeuksista" sekä jakoi Norjan asukkaat kahteen osaan: "orjallisiin, Danomaaneihin" (tanskankiihkosiin) ja "patriootteihin". Hänellä oli alati mielessä joku "yleisvaltiollinen tuuma", ja hänellä oli aina paljo puuhaamista ihmissuvun monien tirannein mestauttamisessa.
Muutoin hän oli verenhimonen vaan puheissaan: itse työtoimien todellisuudessa hän oli sievimpiä ja sävysimpiä miehiä, joita on ollut maan päällä, ja työskenteli vaan maailman parantamisessa ja sen sortovaltiaitten telottamisessa. Ja Holt ei halveksinut niin paljon ketään muuta kuin juuri tällaisia "haaveksijoita" ja "idealisteja". Mutta siitä huolimatta hän oli patriootin seurassa joka ikinen päivä. Joka ilta nähtiin entisen hallituksen vastustelian istuskelevan Holtin kamarissa, tupruilevan suunnattomia tupakkasavuja sekä lavertelevan valtioviisaita puheitaan. Holt kuunteli vaan äänetönnä ja nyökäytteli välistä hyväksyen päätään sekä oli kaikissa vaiheissa hänen uskollinen ystävänsä.
Kerrottiinpa hänestä kerran sitäkin, että kuin muutamat nuoret miehet olivat käräjäpaikassa ruvenneet pilkkailemaan "patrioottia" ja muun muassa uimassa ollessa olivat houkutelleet häntä, joka oli huono uimaan, ulos syvälle, niin Holt silloin oli uhannut "suolaavansa" heitä ja painanut nuoria herroja toista toisensa perästä niin kunnollisesti veteen, että kiittivät Jumalatansa kun pulasta pääsivät hengissä.
Mutta Holtin ja hänen veljensä tyttären väli ei viimeis'aikoina ollut hyvä. En kuullut heidän milloinkaan puhuvan keskenään enempää kuin heidän välttämättömästi täytyi, eivätkä he koskaan puhellessaan katsoneet toinen toisehensa. Kumminkin minulla oli se varma vakuutus, että Elina sedältään oli saanut sekä monet muut epäluulonsa että myös senkin, että hän ei pystynyt oivaltamaan kirjojen arvoa. Eihän hän suinkaan tuntenut muiden mielipiteitä kuin setänsä.
Viimeksi mainitun epäluulon ilmauksista kumminkin yksi näytti minusta olevan naurettavin. Tyttö oli, kuten jo sanoin, äitini valvonnan alasena ja hän tavan takaa kävi joka päivä meillä oppimassa ompelua j.m.s.
Eräänä päivänäpä hän ei tullutkaan tavallisella ajalla aamuisin, ja kuin hän tuli, näkyi selvästi, että hän oli valvonut ja että hän oli hyvin alakulonen. Äitini kysyi oliko hän kipeä; mutta syy oli aivan toinen. Hän oli eräässä kotimme nurkassa löytänyt paksun kirjan, jonka hän oli vienyt mukanansa kotia, "sillä hän nukkui niin helposti iltaisin kirjaa lukien". Tämä kirjapa oli hänen mielensä häiriön syy. Hän näet ei laisinkaan ollut nukkunut sitä lukiessaan, vaan päin vastoin lakkaamatta lukenut päivän valkenemiseen saakka. Eihän hän muistanut kirjan nimeä, eikä kenenkä kirjottama se oli; vaan kuin hän seuraavana päivänä toi sen tullessaan, huomattiin sen olleen Eugéne Suen muuan romaani.