"Mitähän peijakasta ne ajavat takaa", sanoi setä Lassen syöden silavaa.
"Kysy mieluummin, mikä peijakas pidättää meitä täällä kotona", sanoi Torgrim tulistuen. "Minusta tuntuu, ettei kukaan, kukaan nuori ainakaan, kestä tätä kotonaolemista. Minä lähden maailmalle niin pian kuin voin. Siellä tapahtuu suurta, siellä uhrautuu nuoriso kernaasti uuden ajan puolesta, he kuolevat, mutta eihän se mitään tee. Mitä teemme me? Me uhraamme merimiehiämme ja hieromme käsiämme tyytyväisinä siitä, että niin helpolla selviydymme, pelkällä vaikenemisella. Maanviljelijöillä on hyvät ajat, lankomies sanoo, että paljon merkitsee talonpoikaissäädyn taloudellinen vapautuminen, ja kaipa se niin onkin, mutta emmehän me toki sitä varten elä? Sianpaistia syödäksemme? Minun mielestäni ei meillä enää ole mitään isänmaata. Meidän maamme on kuin suuri keinottelupörssi, jossa osakkeet ja silava ovat kallistumassa, vain se herättää meidän mielenkiintoamme. Puolet meistä keinottelevat itselleen omaisuuksia, jotka pian taas häviävät, me muut, me nuoretkin, ehkäpä juuri me nuoret, me irvistelemme vähäistä ansiotamme, kukaan ei kysy, mitä me annamme. Uhraudummeko me? Emme, emme. Uudet, ihmeelliset, kauheat taivaan ja helvetin voimat kamppailevat maailmassa, ja me astelemme vain täällä kotona ja ajattelemme, että onkohan palkankorotusta odotettavissa? Keväällä minä lähden — vaikkapa minun täytyisi tehdä kuin kirppu: tapattaa itseni vieraassa sotapalveluksessa."
Hän pysähtyi yhtäkkiä ja punehtui. Paheksuen ja ihmetellen katseli perhe häntä porsaspaistin takaa, sitten naurahdettiin keventyneinä, osoittihan tuo kirppujuttu, että kaikki oli vain pelkkää pilaa.
Johannes oli peittänyt lasinsa kädellään, "niin, lähdekin maailmalle", sanoi hän, "herättäkööt sodan rikokset ja typeryydet nuorisossa kiivaan vaellushalun, sitä toivokaamme, se voi meidät pelastaa, nuorison uusi, onnekas kodittomuuden, maailmankodin tunne, uusi kevät, joka uhoaa kaipausta kaukoretkille, vieraisiin kaupunkeihin, etäisiin metsiin, valtaville joille ja suurille järville." Hän tarttui lasiinsa, hänen kasvonsa saivat kiivaan ilmeen, hänen silmänsä säihkyivät, ne saattoivat siis yhä vieläkin säihkyä. "Ne ajat, jotka sotaa seuraavat, tulevat olemaan pahempia kuin sota olikaan, kaikki mikä on kauheata ja hirvittävää ilmeni sodassa, mutta kaikki mikä on inhoittavaa, ahnetta, matalaa, itsekästä, kurjaa on pyrkivä pinnalle, koroittava ääntään sodan päätyttyä. Henkinen elämä tylsistyy, sydämmet sammuvat. Kukaan ei ajattele muuta kuin omaa pientä etuaan, sanoja rikotaan, halpamaisuutta palvotaan ja kirkko on siunaava valheen niinkuin se on siunannut murhankin. Kaiken tämän kurjuuden keskellä minä uskon uuteen nuorisoon, vaellushaluiseen, tuliseen nuorisoon, joka voi pelastaa maailman. Uuteen nuorisoon, joka on vapaa porvariston pienistä, ahneista huolista, vapaa myöskin köyhälistön vapauttavihaavasta vallanhimosta, isänmaatonkin, jos se rajoittaa, uuteen henkiseen nuorisoon minä uskon ja toivon. Minä toivon aikaa, jolloin silkkihattu ei ole vallan tunnusmerkkinä eikä pörssi enää merkitse maailmaa. Siinä suvussa, josta minä polveudun ja siinä kulttuurissa, siinä riutuvassa kulttuurissa, johonka minä kuulun, on punainen pisara vapauden vallankumousta —, tuulahdus henkeä, joka kantaa minut aikojen halki, kernaasti kuulun sammuvaan sukuun, kernaammin kuin aikaan, jolloin lemmestäkin ja rakkaudesta maksetaan kuin yhteiskuntaa rakentavasta voimasta ainakin. Minä vihaan tätä pienten, järkevästi harkitsevaan, lainkuuliaisten porvarien yhteiskuntaa. Temmeltäkööt tapahtumat uuden vaellushaluisen nuorison veressä, haaveilkoot ne katusuluista ja rakkaudesta kuolemaan, ne harvat, jotka vielä haaveilevat, haaveilevat tuijottaen valvovin silmin veristä maailmaa. Minä juon sen nuorison maljan, joka seuraa vaellushaluaan ja saa kotimaakseen koko maailman, näin teen minä. Varjo menneiltä ajoilta, maljasi, Torgrim!"
He joivat kaikki tuon maljan, olihan Hage puhunut, he tunsivat häntä kohtaan suunnatonta kunnioitusta, hänen puheensa ei kylläkään, jumalaparatkoon, ollut mikään kunnon joulupuhe, mutta olihan hän jo itsessäänkin jotakin ja tarjosihan hän hyvän päivällisen, hyvää viiniä, naukkuja ja erinomaista siankinkkua, siis maljasi, sanohan Terese, vieläkö sinä saat anopiltasi hyvää voita?
Terese nyökkäsi, hän oli käynyt aivan hiljaiseksi, ihmettely oli vallannut hänet, kuten aina hänen miehensä odottamatta raoittaessa suljettuja veräjiä, hän ymmärsi kuinka vähän hän tunsi miestään, hän tunsi sydämmensä paisuvan ja sykkivän rajusti, hän katsahti miestään polttavin silmin, hän olisi tahtonut olla hänen kanssaan kahden, nyt, sillä juuri nyt rakasti hän häntä yli kaiken maan päällä, hän vihasi itseään, että oli kutsunut vieraita.
Mutta päivälliset jatkuivat taas onnistunutta latuaan, täti Sivertsen koetti puhua Venäjän kauhuista, mutta nokkela eno Lassen vaiensi hänet kysymällä, voivatko mitkään kauhut vetää vertoja valaanrasvalle. Naurettiin hartaasti ja taas vallitsi mitä parhain perhetunnelma. Tuotiin kahvia ja sikaareja, Johannes ei saanut nukkua päivällisuntaan ja hänellä oli tukala tunti, mutta pian hän taas siitäkin selviytyi. Ja kun vieraat myöhään illalla lähtivät, oli kätteleminen, haltioituminen ja suuteleminen ylinnä, ja Johannes aukaisi salin ikkunat ja katseli pakkasenharmaata taivasta ja himmeitä tähtiä, ja kiitti jumalaa, että seuraavaan kolmanteen joulupäivään oli niin pitkä matka.
Terese järjesteli huonetta, "tämä päivä on ollut erinomaisen onnistunut, ja sinäkin olet ollut kiltti", sanoi hän, "minä pidän niin paljon tämmöisistä suurista perheseuroista, minä pidän siitä, että meitä on niin monta. Ja minä rakastan lähdön jälkeistä hiljaisuutta — että me silloin olemme vain kahden. Minä siunaan sinua, Johannes, siitä, että elämä tuntuu niin hyvältä, mutta jouluseuran saat silloin tällöin sietää". Terese kietoi kätensä hänen kaulaansa ja nojautui raskaasti häntä vasten. "Minä olen sinua kaivannut koko päivän, vihdoin luulin jo herättäneeni huomiota, kaikkien vieraitten aikana minä hyräilin sinusta, sinä olet minun, vain minun, ja vaikka sinä joskus olet kaukanakin, niin minä tiedän, että minun vallassani on kutsua sinut luokseni. Eikö niin, sehän on minun vallassani", hän tarttui Johanneksen käteen ja painoi sen voimakasta, täyteläistä poveaan vasten, "minä kuljen ihmisten keskellä kuin suuressa metsässä ja minä olen onnellinen, sillä minä kuljen polkua, joka johtaa sinun luoksesi, sinun luoksesi, kun me olemme kahden, sitä minä ajattelen koko illan", hän painoi Johanneksen kättä rintaansa vasten ja sulki silmänsä. — — —
– – –
Seuraavana aamuna aamiaispöydässä katsahti Terese yhtäkkiä ylös sanomalehdestään.