Ovikello soi, Terese aukaisi, Johannes kuunteli, - niin, siellä oli
Charlotte.
Johannes seisoi salissa ja katseli hänen tuloaan, hänellä oli kädessään kokoontaitettu sanomalehti, hän siis tiesi sen. Johannes vei hänet kanssaan työhuoneeseen ja veti hänet lempeästi sohvaan istumaan, Terese seisoi vieressä sivellen hänen hiuksiaan.
"Tämän kirjeen sain minä häneltä eilen", sanoi Charlotte vapisevin äänin, "hän muistutti minua meidän kesästämme ja kirjoitti tulevansa kotiin tavatakseen minut. Hän tuli kotiin minun luokseni — minun tähteni — olen siitä varma. Ja sitten –"
Hän rutisti sanomalehteä kättensä välissä ja puraisi huultaan.
"Vain tuo ainoa kesä. Ja nyt hän oli matkalla minun luokseni. Ehkä hän ajatteli minua, kun — hän, — kun laiva" — — –
Charlotte jäi heille koko päiväksi. Iltapäivällä käväisi Terese asioilla kaupungilla, palattuaan kotiin oli hän hiljainen ja hyvin lempeä kälyään kohtaan.
Charlotte lähti aikaisin. Johannes istui lukemassa, Terese neuloi ja katsahti silloin tällöin häneen.
"Johannes", sanoi hän, "kuuntelehan minua hieman."
Johannes nosti päätään.
"En voi olla sanomatta sitä sinulle. Mutta sinun täytyy luvata minulle jotakin, — sinä et saa kertoa sitä Charlottelle."