Anne Sofie ei liikahtanutkaan lieden äärestä, hän kuuli Stenin juttelevan ja Olen nauravan — paikaltaan ovensuusta.
Rouva Hage tuli aika kyytiä konttorihuoneesta, "kuulin, että sinä, Ole, olet hankkinut minulle puolen vasikkaa", sanoi hän.
"Osaatteko sanoa leveällä itämurteella: virta vie vajaata vasikkaa", kysyi Sten.
Kaikki kokeilivat länsimurrettaan, rouva Hage oli paras, mutta Olea ei enää naurattanut, "tuo voi ajanmittaan olla jollekin epämieluista kuunneltavaa", sanoi hän ja nousi lähteäkseen.
"Älähän lähde, jää meille illalliselle", sanoi rouva Hage, Charlotte yhtyi hänen pyyntöönsä, "jää sinäkin kerran meille."
Ole odotti hetken, — jos Anne Sofiekin olisi pyytänyt häntä, olisi hän lähtenyt. Mutta kun ei Anne Sofie pyytänytkään, heräsi hänessä uhma, hän kiitti ja jäi.
Illalliseksi oli lihaleikkelystä, munakasta ja lämpimiä perunoita, tuomarikin vilkastui, vaikkei hän ollut edes tervekään, sydän vaivasi. Anne Sofie istui tarkastellen Olea, hän huomasi sen vihdoin itsekin, tarkasteliko hän todellakin kuinka Ole söi, iloitsiko hän siitä että se kävi hyvin. Hän ei uskaltanut enää ollenkaan nostaa katsettaan.
Mutta kun oli kiitetty ruoasta ja oltiin menossa arkihuoneeseen, asettautui hän ovenpieleen ja Olen mennessä ohi hän kuiskasi, "en minä äskeisellä mitään pahaa tarkoittanut, Ole."
Ole katsahti nopeasti häneen, punastui hitaasti, astui askeleen häntä kohden ja sanoi vapisevin äänin:
"No — no — en mä siit' sitt' perust.'"