He olivat Höjsenin asunnon kohdalla. »Ettekö käy sisään, Vildhagen, niin voisimme puhua tästä asiasta vähän tarkemmin?»
»Kiitoksia.» — —
Myrsky yltyy. Aallot kohoavat yhä korkeammiksi ja tulevat yhä pitemmiksi. Ne näyttävät rientävän kaukaista maalia kohden huimaisevaa vauhtia. Ne ovat lakkapäitä ja näyttävät petoeläimiltä, jotka paljastavat hampaitaan. Ne ulvovat käheästi ja näyttävät hurjilta, peljästyneiltä ja samalla nälkäisiltä. He ajavat saalistaan takaa, he ahdistavat purjehtivia veneitä ja laivoja, yllyttävät toisiaan ja huutavat: Eteenpäin, eteenpäin, tarttukaa niihin kiinni, kaatakaa ne, heittäkää ne alas syvyyten, nujertakaa ne, syökää ne. Me tahdomme ruumiita, ruumiita. Kaikki ulvoo, kauheata, julmaa ulvontaa — ne näyttävät mielettömiltä hurjasta hävittämishalusta. Tulee ajatelleeksi nälkäistä, hurjistunutta raiviojoukkoa.
Ja kiihtyneen meren yli liitelee satoja merilintuja ja pitävät oikeata helvetinkonserttia. On kuin he äkkiä olisivat huomanneet, mikä kauhea arvoitus elämä on ja kuin samalla olisi vallannut heidät mieletön pelko omasta olemuksestaan. — —
Satamassa käyvät laivat levottomiksi. Ne sukeltelevat ja kiskovat ankkuriköyttään, ja mastot notkuvat tuulessa.
Hämärissä lähti hiilihuoneen kohdalta vene vesille ja pyrki kohden satamassa olevaa laivaa. Perässä istui laivanisäntä Holt kyyryssä. Hän näytti surkealta siinä istuessaan ja kahden käden hattua pidellessään.
Hän kiipesi laivan kannelle ja meni sisään kojuun, jossa kippari virui vuoteellaan ja poltti piippuaan. Hän nousi hitaasti ylös, kuin Holt tuli sisään, ja istuutui vuoteensa reunalle.
»Hyvää iltaa», Holt tervehti ottamatta hattua päästään pois.
»Hyvää iltaa. Huono sää.»
»Niin on. — Noo — kuinkas käy?»