»Hyvä Jumala, sitä mellakkaa!»
»Oi, kerro, kerro», pyysi Hanna, joka seurasi häntä hänen vaelluksellaan ja ahdisteli häntä kysymyksillä. »Joudu, minä menehdyn kärsimättömyydestä!»
»Heti. Hyh — — istutaan. — Ei, minun täytyy astua! — Mutta anna minulle ensin lasi vettä — tai kuule: lasi viiniä. — Oih, minä luulen, etten minä koskaan saa ääntäni takaisin!»
»Oletko sinä puhunut?»
»En, vaan huutanut.»
Viini tuotiin, ja Pietari alkoi:
»Oli aivan täpösen täynnä. Tullinhoitaja Olsen johti puhetta. Ensin puhuttiin sitä ja tätä, jota ei kukaan kuunnellut. Ihmiset alkoivat käydä uneliaiksi. Mutta sitten tuli vaali puheeksi, ja Björnholt sai puheenvuoron. Se vaikutti kuin piiskan-isku ihmisiin. Saat uskoa, että ne heräsivät.»
»No, mitä hän sanoi?»
»Hän on viekas. Joka sana, minkä hän sanoi, mielitteli jotain tuhmaa tai ennakkoluuloista kuulijoissa. Ensinnä yleensä yhteiskunnan vihollisista. Siinä sitten oli väriä. Oikein huikaiseva kymmenen pennin kuva. Sitten alkoi hän polkea alleen työmiehiä, Knutia ja kaikkia muita vaarallisia. Oikein ratisi hänen askeleittensa alla. Minä luulin näkeväni hänen saappaansa koko ajan. — Voiko Knut kieltää, että hän vastusti isiltä perittyä, kallisarvoista uskontoa. Ja mitä hän ajatteli työmiesten hävittömästä liittymisestä kaitselmusta ja varakkaita luokkia vastaan? — Lopuksi hän kosi järkeviä perheenisiä. Tahtoivatko he uskoa lastensa ajallisen ja ijankaikkisen onnen näitten kumoajain käsiin j.n.e.»
»No? Mitä Knut vastasi?»