"A-haa", sanoi hän haukottaen — "hyvältä tuntui päästä jälleen kotiini, täällä on niin hiljaista ja viileätä. Huomenna aloitan lukea kirjaani 'Casparis Jesaias'."
Hän seisoi hetkisen hiljaa lattialla, ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten astui hän kirjoituspöytänsä luo ja avasi laatikon. Hän otti sieltä nuoren tytön valokuvan, piti sen ylhäällä varta vasten ja tarkasteli sitä kauan, kauan. "Hän on tämän kuvan näköinen, vaikka ei aivan näin vaalea", mutisi hän, "mutta hän on pian muuttuva — niin hän on muuttuva." Hän pani kuvan laatikkoon, lukitsi sen, riisui päältänsä, luki iltarukouksensa ja vaipui uneen.
Toinen luku.
Aino kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvät toiveet.
Seuraavana aamuna istui ylioppilas kirjansa ääressä, päivällisen aikaan kuljeskeli hän suurten puittein alla sateenvarjo kädessään, ja illalla istui hän tavallisuuden mukaan kirjoittaen ja syöden yksin illallistaan. Eilinen päivä oli hänestä kuin uni, niinkuin kysymys, joka matkustajalle tehdään hänen astuessaan tietä pitkin. Hän vastaa, jatkaa sitten matkaansa, eikä enään ajattele kysymistä. Mutta Erkki muisti kuitenkin Ainoa. Kun hän puitten välistä näki tuon ystävällisen, valkoiseksi maalatun pappilan, kuvaili hän mielessään, miten nuori, iloinen tyttö siellä astuskeli; mutta sisään ei hän koskaan tohtinut mennä kysymään miten he jaksoivat. Hän oli jälleen valjastanut työhevosensa elämänkärrien eteen ja he juoksivat niinkuin tottuneet eläimet samaa tietä ja samoja jälkiä kuin ennenkin. Jos ylioppilas joskus sattumalta näki Ainon kulkevan puutarhassa kukkia poimien, pysähtyi hän katsellakseen häntä, mutta hän ei koskaan astunut askeltakaan lähemmäksi tavatakseen tyttöä, eikä koskaan pysähtynyt kohdatessaan hänet tiellä, vaan nosti hänelle ainoastaan lakkiaan.
Erkki oli tavannut pastorin ja kiittänyt häntä viimeisestä, ja tämä oli kysellyt, tahtoisiko hän pian taas tulla heitä tervehtimään. Niin, kiitoksia vaan, eihän se ollut mitään mahdotonta. Vaan — siitä e: tosiaan tullut mitään. Hänellä oli liian vähän pontevuutta voidakseen mennä kutsumatta ja jos hän olisikin jonakin iltana päättänyt mennä sinne, sai hän aina siksi muuta tehtävää. Siten kului koko vuosi.
Seuraavana sunnuntaina piti Ainon mennä ripille; sen oli ylioppilas kuullut, ja oli sentähden kirkossa varhaisesta aamusta saakka. Ihmisiä kulki ulos ja sisään, sillä he väsyivät, kun jumalanpalvelus kesti niin kauan. Mutta Erkki vaan istui paikallaan, tarkastellen hänen kasvojensa jokaista piirrettä, kun häneltä kyseltiin, kuu hän lauloi virttä, kuunteli saarnaa ja lopulla alttarilla, kumartui vastaan-ottaakseen siunauksen. Uudet vaatteetko tahi mikähän lienee ollut syynä siihen, että hän Erkin mielestä näytti paljon vanhemmalta kuin ennen. Oliko tämä pitkään, mustaan hameesen puettu tyttö, jolla oli niin valkoinen kaula, kalpeat, totiset kasvot, hieno, värähtelevä suu ja syvät, kosteat silmät, sama, joka niin iloisena juoksenteli karjapiian Marin perästä läävään ja joka kerran tanssiessa oli nojautunut hänen käsivarttansa vasten? Hän oli sama, vaan hän oli nyt paljoa solakampi ja kauniimpi kuin silloin. Hän seisoi siinä nöyränä jumalansa edessä, pitäen virsikirjaa kädessään, hän ei ajatellut, että kukaan häntä tarkasteli, tahi, että hän tänään seisoi ensimmäisenä kirkon lattialla alttarin edessä.
Ylioppilas meni kotiinsa, samoin Ainokin ja kaikki meni entistä menoaan, mutta Erkki oli nyt vielä hiljaisempi ja yksinäisempi kuin ennen.
Kerran, muutama viikko myöhemmin, tapasi hän tiellä Ainon. Toinen käveli toisella toinen toisella puolella tietä, Ylioppilas tervehti ja kulki ohitse, mutta sitten pysähtyi hän äkkiä, nosti kätensä leualleen ja kääntyi häntä katsellakseen. Nyt rohkaisi hän mielensä ja astui tytön luokse.
Aino tunsi, että ylioppilas tuli hänen perässään, sillä äkkiä rupesivat hänen jalkansa kiiruhtamaan ja hän tuli aivan tien reunalle. Mutta Erkki otti pitempiä askeleita ja saavutti hänet pian.