"Suuri kiitos!"
"Miten kummallinen tuo ylioppilas on", ajatteli Aino, astuessaan yksin tietä pitkin, pappilaan päin, "mutta hän on kuitenkin hyvä minua kohtaan. Minä en nyt peljännytkään häntä niin kovasti kuin ensi kerran puheella ollessamme. Kun hän viitsii näin puhutella minun? — — ja nyt rupean minä lukemaan romaania."
"Hän on vielä entisellään", ajatteli ylioppilas, "jotenkin lapsellinen. Muistan vielä hänen katsettaan kirkossa — hm, tässä sielussa on monioita ajatuksia, unelmia ja mielitekoja, mutta ne ovat vielä nukuksissa ja epäselviä. Siivet ovat kahleissaan, mutta niiden täytyy pudistaa tomu päältään ja päästä vapaiksi kerrassaan. Nyt saamme nähdä taitaako kirjailija Öhlenschläger murtaa kahleen, Monod ei sitä voinut. Hänen katseensa kirkossa petti minua — — mutta ei, se ei pettänyt minua, odota, odota vaan." — —
Ylioppilas ei käynyt pappilassa, sentähden tuli maantie uudestaan heidän yhtymäpaikakseen; mutta Aino ei enään kääntynyt pois häntä nähdessään, vaan päinvastoin alkoi hän ensiksi puhelun.
"Kiitos, kiitos noista hyvistä kirjoista", sanoi hän loistavin silmin, "oi ne olivat niin —" lisäsi hän, painaen kätensä rintaansa vasten — "minä jo luin ne kerran läpi, mutta saisinkohan lukea vielä kerran, Saisinko?"
"Niin monta kertaa kuin haluatte", vastasi ylioppilas.
"Minä luin niistä ääneen Marille ja hänen mielestään ne olivat hyvin hauskoja."
"Vai niin", vastasi Erkki.
"Oi, eikö olisi ollut hauskaa elää siihen aikaan", jatkoi Aino innostuneena, "eikö niin? Noiden kaikkien kullalla koristettuihin, vaippoihin ja tupsuhattuihin puettujen ritarien seurassa katsella keihästelyä ja tanssia —"
"Niin, ja sitten tällaisen vanhan ylioppilaan sijaan puhella pienen, urhoollisen Klaus Skirmen tahi Kaarlo Risen kanssa —?"