"Niin, aivan niin — ja minä riemuitsenkin yksin ollessani, niin että vuoret kaikuvat ylt'ympäri; mutta auringon paistetta pitää olla. Niinkö teidänkin mielestänne?"
"Hm", sanoi ylioppilas surullisesti, "ei juuri niin, mutta kerran oli minunkin laitani niin, nuorena ollessani oli minulla sitä, mutta se aika on jo aikoja sitten mennyt."
"Kadotitteko sen? Kadottavatkohan kaikki ihmiset sen?" kysyi Aino, katsahtaen totisesti ylioppilaasen.
"En tiedä, Aino neiti, löytyy kyllä ihmisiä, jotka säilyttävät tämän tunteen, mutta he eivät ole onnellisia. Onnellisimmat ovat ne, jotka sen kadottavat, sillä he saavat sen sijaan jotain toista ja parempaa."
"Jotain toista ja parempaa? Onko siis mitään parempaa kuin ilo?"
"Suru. Te katselette minua niin kummallisesti, niinkuin laskisin leikkiä. Mutta, Aino neiti, uskokaa minua, sillä puhun totta. Suru on parempi kuin ilo; sillä ainoastaan oikea suru voi tuottaa oikeata iloa. Mutta älkäämme puhuko näin totisista asioista. Te ette voi minua vielä ymmärtää, mutta ehkä muutamien vuosien perästä —."
"Luuletteko siis, että minä saan surua?"
"En tiedä, mutta silloin voitte minua ymmärtää, sillä silloin ette te enään riemuiten juoksentele niityillä."
"Oletteko varma siitä?"
"Olen, mutta tässä on jo tienhaara ja kotinne on tuolla. Hyvästi, lähetän sitten teille ne kirjat, joista puhuimme."