"Oi, eihän sillä ole mitään kiirettä. Yhtä hyvin kuin se on minun hyllylläni pölyyntymässä, voi se olla teidän hyllyllännekin ja jos tahtoisitte ottaa sen minulta muistiksi, rippilahjaksi voisitte sitä kutsua, niin olisi se minulle hyvin mieluista. Mutta sanokaa minulle oletteko lukeneet Orvarodd'in sadun tahi Ingeman'in romaanin?"
"En ole, mutta onko teillä sellaisia kirjoja?"
"On kyllä, ja jos vaan tahdotte, saatte niitä mielellänne lainata."
"Ottaisinko — en — minä en luule, että isäni siitä pitää.
Romaania —"
"Sanokaa, että saitte ne minulta, niin isänne kyllä varmaan lupaa."
"Romaania! Nehän ovat niin hauskoja kirjoja, olen kuullut sanottavan. Meillä oli kerran palvelija, joka ennen oli palvellut kaupungissa, ja hän sanoi, että sen talon tyttäret valvoivat myöhään yöhön lukien romaania eivätkä mitenkään olisi malttaneet jättää niitä kesken."
"Vai niin? Jos niin olisi, ei olisi koskaan mitään hyötyä niiden lukemisesta."
"Ah, — enpä minä luule, että se minulle olisi mitään vaarallista, sillä, jos totta puhun, en juuri paljon pidä lukemisesta. Paljon mieluummin kuljeskelen minä ulkona, kun vaan sopii. Minä en tiedä mitään hauskempaa kuin juoksennella viheriällä nurmella, kiivetä vuorelle, astuskella kanervikossa ja hypätä kiveltä kivelle. Siellä puhaltaa tuuli niin raikkaasti, linnut laulelevat, aurinko paistaa puitten väliltä ja sitten olen niin iloinen, niin onnellinen."
Ylioppilas katsahti hämmästyneenä ja iloisena Ainoa.
"Niin, eikö totta, — teistä tuntuu niinkuin olisitte kotona puitten ja lintusten keskellä, puisen taivaan alla, ja niinkuin rinnassanne olisi jotain, joka pyrkii päästä ulos vapauteen, niinkuin joskus saisitte vastustamattoman halun täydellisesti iloita ja riemuita."