"Niin, kyllä minä sen tunnen", vastasi hän vaan, uskaltamatta katsahtaa ylös. "Kuinka kummallista, minä olen monta päivää kulkenut kirja taskussani, toivoen tapaavani teidät. Se on myöskin mustakantinen, kultaristillinen. Minä tahtoisin tietää, mitä te siitä pidätte, olkaa niin hyvä ja lukekaa se, jos joskus saatte sen verran aikaa. Saatte nähdä, että sitä kannattaa lukea." Ylioppilas otti taskustaan pienen paperiin käärityn kirjan. Aino otti sen ja kiitti.
"Niin, nyt sanon siis teille jäähyväiset täksi kerraksi", sanoi Erkki pysähtyen, "minä menen tännepäin", ja sen sanottuaan lähti hän pois.
"Uh, tuo ikävä ylioppilas, miks'ei hän anna minun kulkea rauhassa", ajatteli Aino hänen erottuansa. "Minä puhuin varmaankin hyvin tyhmästi", ja sitten kiiruhti hän kotiinsa.
"Lukenut ainoastaan muutamia vanhanaikuisia kirjoja ja Robinson'in" — ajatteli ylioppilas hymyillen itsekseen. "Hyvänen aika, kuinka viaton ja lapsellinen — lukenut Robinson'in."
Huoneesensa tultuaan avasi Aino kirjan. Kannelle oli painettuna:
"Naisen elämä ja velvollisuus evankeliumin valossa, kirjoittanut Adolf
Monod."
Kun ylioppilas ensi kerran sen jälkeen tapasi Ainon, kysyi hän oliko tämä jo lukenut kirjan. Niin, sen hän kyllä oli tehnyt — vaan ei kuitenkaan tarkkaan.
"Mitä pidätte siitä?" kysyi ylioppilas.
"Kyllä — paljon — mutta minä ymmärrän niin vähän sellaisia asioita", sanoi hän vähän ujosti.
Ylioppilas katsoi häneen terävästi. "Te ymmärrätte niin vähän sellaisia asioita", toisti hän. "Niin, se kirja ei ole yhdellä kertaa luettu, se on varma. Ja te ette ole lukeneetkaan sitä loppuun, niinkuin sanoitte."
"Muutamia lehtiä puuttui, mutta voitte mielellänne saada sen nyt jo."