Erkki oli ylioppilas ja Aino papin tytär. Erkki oli noin kahdenkymmenen kahdeksan vuotias; hänen hiuksensa valuivat silmille ja hän oli pitkä, laiha, miettiväinen, joskus onnettomankin näköinen. Aino oli vain viidentoista vuotias, kasvultaan lyhyt, hänen ruskeat hiuksensa olivat kammatut ylös, otsa oli pyöreä ja valkoinen, silmät iloiset, veitikkamaiset, ja posket punaiset ja verevät. Ylioppilas kävi huolimattomasti puettuna vanhaan, kuluneesen nuttuun, jonka raksi tavallisesti tuli näkyviin kauluksen yli. Ainon puku sitä vastoin oli sievä ja siisti, hänen lyhyt hameensa riippui tasaisissa, pehmeissä laskoksissa ja hänen valkoiset sukkansa mukaantuivat somasti hänen solakkaa pohjettaan myöten. Erkki kulki aina yksin; joka päivä, kun ilma vaan oli kaunis, nähtiin hänen kerta sekä aamu- että iltapuolella astuskelevan tietä pitkin suurten puitten varjoissa. Silloin oli hänellä aina sateensuoja kainalossaan eikä katsellut hän oikealle eikä vasemmalle. Aino juoksi enimmiten Mari karjapiian kantapäissä tahi riippui hän Halvari rengin käsivarresta, kun tämä lähti hakemaan hevosta metsästä.
Sen kylän sivistyneet pitivät ylioppilasta vähän omituisena, sillä hän ei juuri koskaan puhutellut ketään eikä koskaan mennyt kylään, kun häntä kutsuttiin. Mutta aamusta iltaan istui hän kirjansa ääressä ja kun kulki hänen asuntonsa ohitse, näki myöhään yöhön kynttilän valon loistavan pienistä ikkunoista. Kuitenkin kerrottiin pitäjässä hänen usein käyvän talonpoikien luona ja varma oli, että hän tavallisesti puhutteli heitä, kuu he tekivät työtä pelloillaan ja sillä aikaa hän lepäsi hetkisen heidän nuotioillaan. Talonpojat pitivät hänestä, sillä hän oli aina lempeä ja ystävällinen köyhille, mutta he pelkäsivät myös häntä, sillä hän puhui joskus niin kummallisesti ja hänen katseensa oli hänen puhuessaan niin terävä että se ei miellyttänyt kansaa.
Taloutta hoitamassa oli ylioppilaalla vanha palvelia, joka ikäänkuin kuului taloon, samoin kuin pöydät ja tuolit, ja jonka hän kaiken muun mukana oli myös perinyt isältään.
Hän asui vanhassa, harmaassa rakennuksessa, missä oli isot, kylmänlaiset huoneet, joiden seinissä riippui esi-isien kuvat tukka puuteroittuna ja kukat rinnassa. Siellä oli pitkiä, autioita käytäviä, joiden läpi tuuli talvi-illoin ulvoi ja vinkui. Talon edustalla oli puutarha, jossa pitkissä riveissä kasvoi sammaleen peittämiä, paksuja, juhlallisen näköisiä puita, jossa rikkaruoho ja ruusut kilvan kasvoivat ja jossa ei koskaan käytetty saksia eikä lapiota. Mikä siellä vaan otti kasvaaksensa sai rauhassa rehoittaa, ja mikä taas tahtoi kuolla, se kuolikin. Omistaja kulki kyllä siellä, katseli sitä, mutta hän ei huomannut mitään eivätkä häntä peloittaneet tarinat kummituksista ja haamuista, jotka muka pimeän tultua lentelivät oksasta oksaan pitkässä, taloon vievässä kujanteessa.
Ja vuosi vuodesta joutui rakennus yhä enemmän rappiolle; siellä täällä laudat ja rännit halkeilivat. Isäntä kyllä huomasi sen, mutta hän vaan oli omissa lukupuuhissaan, sytytti lamppunsa, otti esille kirjansa, luki, kirjoitti ja antoi jokaisen pitää huolta itsestään. Talon oli hän perinyt isältään, joka oli ollut rikas kauppias. Hän oli äitinsä ainoa lapsi, oli jonkun aikaa tutkinut jumaluusoppia pääkaupungissa, mutta sitten äkkiä palannut kotiinsa ja äskettäin, isän kuoltua, ottanut talon haltuunsa.
Aino asui valoisassa, ystävällisen näköisessä, valkoiseksi maalatussa talossa, jonka ovi oli viheriä. Sen ympärillä oli puutarha valkoisine aituuksineen, jossa kasvoi kukkia, ja teille oli siroitettu valkoista hiekkaa. Ainon portin vieressä oli penkki, jossa pastori tavallisesti istui iltapäivällä aamunutussaan ja tohvelit jalassaan, polttaen piippuaan kahvinsa juotua.
Nämät kaksi nuorukaista eivät sen enempää tunteneet toisiaan, kuin että Aino, lapsena ollessaan, oli monesti seisonut puutarhan aidan takana ja pilkallisesti huutanut: "hupsu ylioppilas! hupsu ylioppilas!" kun tämä kulki ohitse, housut käännettyinä ylös saappaitten varsille. Aino oli silloin kohta piiloutunut pensaitten taakse, mutta Erkki oli kääntynyt takaisin ja koettanut häntä saavuttaa kepillä tahi sateenvarjollaan. Hän ei koskaan käynyt pappilassa, eikä missään muualla pitäjän ylhäisempien luona, mutta joskus kuitenkin puhui hän papin tahi henkikirjurin kanssa, kun he tapasivat hänet tiellä ja nämät sanoivat että oli hauska keskustella ylioppilaan kanssa, kun heidän vaan onnistui päästä hyvään alkuun, ja ett'ei hän ollenkaan ollut synkkämielinen eikä jörömäinen, niinkuin näytti olevan yksin kulkiessaan tietä pitkin.
Pappila oli ainoastaan neljänneksen peninkulman päässä kapteenin talosta, — siksi kutsuttiin ylioppilaan asuntoa, sillä hänen isänsä oli ostanut sen joltain kapteenilta ja toisen kerroksen ikkunoista saattoi nähdä kynttilän palavan Erikin huoneessa.
Kerran talvi-iltana oli tanssit pappilassa. Ulkona tuprueli lunta ja tuuli puhalsi kylmästi, mutta pappilan ikkunoista loisti kynttilä toisensa vieressä ja portailta kuului ilo- ja riemuhuutoja, kun neitoset, valkoisina kuin lumi, nenän-nipukat vaan punaisina, hyppäsivät alas reestä suoraan ystävänsä kaulaan, joka heitä suuteli ja pyöritteli ympäri, sillä aikaa kuin he ravistivat lumen päältänsä. Ja nytpä oli kuiskaamista ja juttelemista, iloisia silmiä, sydämmiä, joiden iloa ei tuulikaan voinut häiritä, vaikka se möristen ja äkäisenä tunkeutui portaille saakka ja puhalsi kynttilää, niin että se löyhähteli.
Pastori istui huoneessaan, nauttien mukavuuttaan. Tuli rätisi uunissa; siellä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä ja lattialle oli levitetty pehmeä, lämmin matto. Lamppu oli sytytetty ja verho pantu eteen, niin että kirkas, mutta vieno valo levisi koko huoneesen. Uunille oli ripoitettu ruusun lehtiä, ja tiheät ikkunaverhot olivat lasketut alas, niin ett'ei mistään päässyt uhoa. Pastori istui mukavasti pehmeässä nojatuolissaan, aamunutussaan, piippu suussa ja käänteli muutamia paperia, jotka olivat hänen edessään pöydällä. Välistä nojautui hän vähän taaksepäin, ikäänkuin olisi jotain tarkemmin miettinyt, veti joitakuita savuja piipustaan, ryyppäsi vähän teetä, joka höyrysi pienellä tarjottimella. Sitten kuunteli hän hetken tuulen vinkumista ja musiikin säveleitä, joita kuului salista, missä par'aikaa tanssittiin.