"Hän on rohkea ja vahva", ajatteli Erkki, "ja nyt kohottaa hän siipensä. Nyt lentää hän varmaankin taivaasta maahan, ilmasta mereen, ei koskaan lepoa, ei koskaan rauhaa, ja kuitenkin on hän onnellinen ja rohkea. Mutta lopulla väsyy jalka, ja siipi hervostuu, rinta ehkä haavoittuu, ja hän haluaa lepoa, rauhaa. Mihin hän silloin lentänee?"
Siitä ajasta puhutteli ylioppilas usein Ainoa. Joka kerta kun he tapasivat toisensa tiellä, puhelivat he keskenään. Erkki kertoi hänelle vanhoista saduista, kansan entisestä elämästä, viikingein matkoista ja uljaista uroista. Hän kertoi vieraista maista, minkälaiset ihmiset siellä olivat, ja heidän elämästään ja toimistaan. Aino kuunteli tätä kaikkea ilomielin, hänelle antautui uusi elämä, josta hän ei ollut uneksinutkaan, ja hän rupesi nyt tarkemmin ajattelemaan kaikkea mitä näki ympärillään. Hän ei enää voinut surutonna juoksennella ympäri niittyjen niinkuin ennen, ajatella kaikkea, eikä kuitenkaan mitään; hänen ei tehnyt mieli riemuita, niin että vuoret kaikuivat, hymyillä ja iloita kaikesta; nyt tahtoi hän mieluummin istuutua mättäälle ja katsella kaunista näköalaa tahi ajatella kulkiko Sverre sitä tietä lähtiessään pohjoiseen Trondhjem'iin. Ehkä oli hän levännyt samalla paikalla missä hän nyt itse istui.
Tahi tahtoi myös valmistaa illallisen aikaiseen, saadakseen paremmin aikaa lukemiseensa.
Ylioppilasta ei hän enään peljännyt, päinvastoin oli hänestä hauska puhella hänen kanssansa, sillä hän näki ja tunsi niin paljon ja taisi niin kuvaavasti kertoa, niin että hän ikäänkuin näki kaiken sen edessään. "Hän on varmaankin paljon viisaampi isääni", ajatteli Aino, ja isänsä nosti silmänsä kirjastaan kysyäkseen oliko hän muistanut panna kalan likoon ja silittää papin kauluksen huomiseksi ja pitikö hän Hottentottien tavoista, mutta silloin olivat Ainon ajatukset muualla, — kaukana täältä.
Kolmas luku.
Kylässä ja kotosalla; kotosalla ja kuitenkin kylässä.
Ylioppilas ei ollut nähnyt eikä tavannut Ainoa pitkään aikaan, syytä siihen ei hän mitenkään voinut käsittää. Jos hän varta vasten olisi mennyt pappilaan tätä kyselemään, olisi se näyttänyt niin kummalliselta, mutta hän ei voinut kieltää kaipaavansa joskus Ainoa. Olihan hän ollut raitis hengähdys keskellä hänen kirjapölyään, niinkuin leivon laulu keväällä. Erkki oli iloissaan kun näki hänen sielunsa kasvavan ja päivä päivältä yhä enemmän ilmituovan ajatuksiaan, niinkuin se joka iloitsee lehtisilmikoita katsellessa, jotka puhkeavat ja muodostuvat lehdiksi.
Hänen täytyi saada tietää, miten Ainon laita oli; sentähden kysyi hän kerran palvelialta, joka meni joelle vaatteiden pesuun.
"Neitikö kipeänä?" toisti Mari kummastuksissaan, "ei pikkustakaan; hän lähti kaupunkiin kaksi viikkoa sitten ja —"
"Kaupunkiinko? — lähtikö hän kaupunkiin?" kysyi ylioppilas hämmästyksissään.