"Niin, onko se mikään kumma?" alkoi Mari taas, pannen pois kartun, "hän lähti sinne kaksi viikkoa sitten ja itki lähtiessään; se on toden totta, ja nyt pitää hänen olla pois kotoaan kokonainen vuosi."
Ylioppilas malttoi taas mielensä. "Hyvästi, ja sano terveisiä pastorille", sanoi hän jatkaen matkaansa.
Hän oli aikonut mennä etemmäksikin, mutta miten olikaan, kun hän katsahti ylös oli hän jo kotona. Hän astui hiljaan käytävän läpi omaan huoneesensa, otti kirjat esille ja istuutui lukemaan. Mutta lukeminen ei ottanut sujuakseen, hän ei voinut istua hiljaan tuolillaan, eikä kiinnittää ajatuksiaan lukemiseen. Hän nousi ja astui edestakaisin lattialle. "Hänkin lähti kaupunkiin", ajatteli hän, "sitä tietä piti hänen siis kuitenkin käydä. Ja minä, joka luulin saavani nähdä hänen heräävän, kasvavan, ja yhä enemmän muodostuvan herttaiseksi, todelliseksi naiseksi, — ei, pois kukkanen, se voi tuoksuta hyvältä ja herättää tanssi-yönä ihailua, vaan sitten — on ilo mennyt, seuraavana päivänä pudottaa se lehtensä, varsi surkastuu ja heitetään pois risuläjään. Miten luonnollinen on tämä maailma, se kadottaa elämän toisensa perästä ja kuitenkin on sillä sama viehätys. — — Niin, siihen loppui se satu."
"Hän oli kuitenkin viehättävä, suloinen — hän taisi niin uskollisesti katsella sinun silmiisi. Hänellä oli voimaa itsessään, sillä hän oli puhdas lapsi. Ehkä taitaisi hän vastustaa viettelyksiä, ehkä palaisi hän taas takaisin sieltä samallaisena kuin ennen, ainoastaan kokeneempana. — — Ah ei! hän oli liian nuori ja heikko, hän on varmaankin niinkuin muutkin. Tule nyt raamattuni!" — —
Kerran kun pastori istui yksin huoneessaan, koputettiin ovea ja ylioppilas astui sisään.
"No kuinka harvinainen vieras", sanoi pastori, käännyttyään ja huomattuaan kuka tulija oli.
"Hyvää päivää, hyvää päivää, tulin oikein iloiseksi nähdessäni teidät.
Kuinka voitte?" ja pastori pudisti sydämmellisesti hänen kättänsä.
"Kiitos, hyvin. Minä kuulin, että tyttärenne Aino on matkustanut kaupunkiin, tahdon sen tähden poiketa tänne kysymään viihtyykö hän siellä."
"Kas, se oli ystävällisesti, istukaa, istukaa, — niin, hän on poissa, tuo pikku veitikka, mutta näyttääpä siltä kuin ei hän oikein viihtyisi oloonsa." Pastori hymyili ja pani kätensä ristiin vatsalleen.
"Vai eikö hän viihdy siellä?" kysyi ylioppilas uteliaana.