Minä olen saanut kirjeesi, ja jos joku voisi tehdä minut jälleen nuoreksi, niin sinä se juuri olisit. Sinä olet vielä samallainen hupsu kuin entisinä ylioppilasaikoinamme ja tuot mukanasi ikäänkuin Bachus-seurueen punssineen puheineen ja kauniine naisineen. Minä näen itsenikin seisovan heidän joukossa iloisena ja tyytyväisenä, niinkuin sanot, ja voimallisena hallitsevan koko maailmaa. Mutta entiset päivät ovat olleet ja menneet — — nyt olen vanha enkä enään halua matkustaa Italiaan tahi taistellessa maailman kanssa saavuttaa itselleni kunniallista nimeä. Minä istun mieluisammin paikallani, kuljen omaa, hiljaista tietäni, sitten haudataan minut kerran maahan, hauta peitetään ja minä olen unohduksissa — unohduksissa. Sitä minä mieluummin haluankin. Sinä luulet, että minä jälleen voisin tehdä liiton itseni ja maailman välillä, mutta sinä tunnet minua liian vähän, kun voit niin uskoa. Nyt tunnen minä enemmän kuin koskaan ennen, että olen elänyt elämäni maailmassa. Nuoruuden kuluttua on rajalinja käyty, ja minä katselen itseäni, häntä, kaikkea mikä häntä koskee, niinkuin kaunista kuvaa. Sellaisena kuin nyt olen seison ulkopuolella maailmaa. Mutta minä katselen usein tätä kuvaa, sillä hän oli kaunis ja levitti loistavan valon kaiken ajatukseni ja työni yli. Ja sinä luulet, että joku nainen voisi viehättää minua. Ei, voin ainakin sanoa, että se, joka on rakastanut niin paljon kuin minä häntä rakastin, hän ei koskaan voi enään rakastaa. Sinä mainitset papintytärtä, sillä kirjoitin hänestä muutaman sanan. En voi kieltää, että hän jossain määrin huvitti minua, sillä hän oli niin nuori ja lapsellinen, jonkatähden muistin niin selvään ensimmäistä rakkauttani, sellaisena kuin hän kerran oli, — mutta voithan arvata, että tämäkin kulki samaa tietä. Nyt on hänkin ollut vuoden ajan kaupungissa, oppiakseen ihmistapoja, niinkuin he sanovat, nyt on hänkin samallainen kuin muut, muotinukki, jonka pitää salata tunteitaan, jos hänellä niitä olisikin, sivistyneiden elämäntapojen kaapuun, sillä on häpeä tuoda niitä ilmi. Voit siis olla varma siitä, ett'ei hän voi tulla minulle vaaralliseksi. Ei, nainen on aina samallainen — heikko ja kurja, jonka tähden ei kannata tuhlata monta sanaa. Minkälaiset ovat useimmat avioliitotkin? Nainen joko tekee miehen onnettomaksi ja kokonaan saattaa hänet komeudellaan perikatoon tahi tulee kurjaksi raukaksi, joka ei kelpaa muuhun kuin ruo'an laittamiseen ja housujen paikkaamiseen. Minä en ole ennen tiennyt, miten totta Salomon saarnaaja on kirjoittanut: 'Tuhannen joukosta olen löytänyt ainoastaan yhden miehen, mutta en ainoatakaan naista.' Ja sinä kehut italialaisia, niinkuin he olisivat parempia. Ei! Kyllä minäkin heidät tunnen siltä ajalta, jolloin matkustin siellä unohtaakseni ja haihduttaakseni suruni, niinkuin sanottiin. Ja minä näin niiden, jotka astua sipsuttelivat kaduilla komeissa pitkäliepeisissä hameissa, kultaiset korvarenkaat korvissa, käyvän kotonaan likaisissa yöröijyissä ja riitelevän miestensä kanssa. Ei, paras ystäväni, kaikki ei ole kultaa, joka kiiltää; nainen on kuin tyhjä pähkinä: hän on kaunis ja viehättävä. Mutta kun avaat kuoren, niin on sisällä — tyhjää — tyhjää." — — —

* * * * *

Ylioppilas oli päättänyt, ett'ei hän enään yhtään välittäisi Ainosta, niinkuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassakaan, mutta hän ei voinut karkoittaa pois mielestään ajatusta, että Aino kuitenkin oli täällä, ja kaikkea sitä, mitä oli tuullut hänestä. Hän halusi vaan omin silmin nähdä miltä Aino nyt näyttäisi; eihän se tietysti mitenkään häntä vahingoittaisi. Ehkä ne olivatkin vaan turhia puheita, joita Mari levitti, sentähden, ett'ei hän enään saanut olla talossa yksinvaltiaana, niinkuin ennen. Saadakseen tämän asian selville, lähti ylioppilas kerran sinne. Pastori istuu salissa, vastattiin, ja hän koputti ovea.

"Astukaa sisään", kuului sieltä. Ylioppilas astui huoneesen, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan kynnykselle, sillä kaikki näytti niin oudolta, niin että hän tuskin tunsi sitä samaksi huoneeksi. Keskellä lattiaa oli pyöreä liinalla peitetty pöytä, täynnä albumeja, valokuvia ja stereoskopikuvia. Sen ympärillä oli tuolia ja nojatuolit olivat asetetut sinne tänne, aivan kuin sattumalta jonnekin heitettyinä. Pastori istui yksin huoneessa. Hän oli alakuloisen näköinen, niinkuin ei oikein olisi muutoksista pitänyt. Nähdessään ylioppilaan, tuli hän kuten tavallista lempeäksi ja ystävälliseksi.

"Kas, hyvää päivää, hyvää päivää", sanoi hän nousten tuoliltaan ja astuen vieraan luo. "Te tulette varmaankin tervehtimään tytärtäni — sattui pahasti, hän on nyt kävelemässä, mutta luultavasti tapaatte hänet kotimatkallanne. Hänellä on tapana tähän aikaan käydä aamukävelyllään."

"Vai on hänellä tapana käydä aamukävelyllä?"

"On, sillä kaupungin lääkärit ovat kehoittaneet häntä sitä tekemään, se kuuluu olevan terveellistä kalvetustautia sairastaville?"

"Sairastaako teidän tyttärenne kalvetustautia?" kysyi ylioppilas.

"Ei, Jumalan kiitos, ei vielä", vastasi pastori hymyillen, "mutta eihän kukaan voi tietää, milloin hän voi sen saada, nykyjäänhän ei nuorista tytöistä kuule muuta puhuttavankaan. Hänen ystävällään, Mathildalla, oli kalvetustauti, he kulkivat silloin yhdessä joka aamu, ja siten on Aino siihen tottunut."

"Huomaan, että täällä on kaikki muutettu, siitä kuin viimein kävin", sanoi ylioppilas, katsellen huonetta.