"Niin, se huvittaa tytärtäni", vastasi pastori kohottaen olkapäitään, "kaupungissa on siten tapana, sanoo hän ja täytyyhän meidän seurata aikaamme. Mutta ensi alussa on tämä hyvin outoa meistä, jotka elämme täällä maalla tietämättä mitään ihmistavoista."
"Oh, siihen totumme pian", sanoi ylioppilas hyvin pilkallisesti, muistaessaan pastorin sanoja kerran tätä ennen. — "Teistä oli varmaankin hauska saada taas tyttärenne kotiin?" lisäsi hän.
"Oo, kyllähän se oli", vastasi pastori hajamielisenä, mutta hänen kasvoistaan näki, ett'ei sydän suostunut vastaukseen.
"Alkoiko hänellä olla ikävä kotiin?" kysyi Erkki.
"Ei juuri voi sitä sanoa", vastasi pastori hymyillen, "minun täytyi väkisin hakea hänet kotiin. Hän olisi mielellään jäänyt sinne asumaankin, jos se olisi ollut hänen vallassaan, ja hän ei ole vielä aivan tyytyväinen minuun, mutta eiköpähän tuo kohta asetu. Meidän kesken sanottuna", jatkui hän hiljemmin, "luulen, että hän oli liian kauan kaupungissa. Hän vaan tahtoo saada kaikki samalla tavoin kuin siellä, ja katsokaas, se ei ole aina niin helppoa näin vanhalle pappismiehelle. Ei minulla ole varaakaan kaikkeen komeuteen, ja sitäpaitse on se niin kummallista. Ainahan pidetään enin siitä, mihin on totuttu!"
"Niin, se on luonnollista", vastasi ylioppilas, "mutta onhan hän kuitenkin kaupungissa ollessaan oppinut paljon hyvää ja hyödyllistä, jota voi käyttää hyväkseen täällä kotona?"
"Niin, se on luonnollista, onhan hän sitä", keskeytti pastori, ikäänkuin peläten sanoneensa tyttärestään jotain alentavaista. "Kuulittepa hänen laulavan, kas herra ylioppilas, se on aivan toista kuin ennen. Nyt laulaa hän 'Lammermorin morsiamesta', 'Trubadur'ia' ja kaikki Erik Bögh'in laulut."
"Sitä en epäile", vastasi ylioppilas lyhyesti.
Kotimatkallaan tapasi hän Ainon, niinkuin pastori oli sanonut. Tämä tuli häntä vastaan, mutta huomattuaan ylioppilaan, kääntyi hän takaisin astumaan saman tietä, mistä oli tullut, ja oli etsivinään jotain. Erkki huomasi tämän, otti pitempiä askeleita ja saavuttikin pian hänet. Hänestä oli hauska nähdä miten Aino käyttäytyisi, sentähden kulki hän kauan aikaa hänen vieressään, mutta toisella puolella tietä puhumatta sanaakaan.
Aino ei ollut häntä huomaavinaan, vaan peitti kasvonsa päivänvarjollaan. Vihdoinkin tervehti ylioppilas. Aino kumarsi niin hienosti, että komein kaupungin neitikin olisi siitä ylpeillyt.