"Vanhaa testamenttia", vastasi Aino.
Se ei ollut ainoa ilta, jolloin Aino luki Raamattua; se tuli nyt hänelle rakkaimmaksi kirjaksi. Hänestä tuntui kuin olisi uusi elämä avautunut hänelle, elämä, joka vaati kaikki hänen ajatuksensa. Ylioppilas seurasi häntä aina uskollisesti; hänen puoleensa taisi Aino niin turvallisesti kääntyä kysymyksineen, ja jokainen luku, jonka hän oli lukenut, tuli aina keskusleluaineeksi heidän kävelymatkoillaan. Hän löysi aina aineessa jotakin uutta, jota Aino ei ollut ennen huomannut, ja ymmärsi aina yhdistää eri seikat, niin että Aino sai selvemmän kuvan kokonaisuudesta, niinkuin tunturiltakin saa koko lakeuden kokonaiskuvan. Hän osoitti kuinka johdonmukainen aate, ikäänkuin punainen lanka pujoittaikse läpi koko maailman, luomisesta tuohon ihmeelliseen jouluyöhön asti, jolloin sana muuttui lihaksi ja vereksi; — ja Aino kuunteli häntä tarkoin. Kaikki mitä hän puhui oli niin korkeata, niin totista, se oli yhteydessä koko ihmiskunnan kanssa, ja samalla herätti se Ainossa mietteitä, jotka saattoivat hänen sydämmensä sisimmätkin kielet väräjämään. Uusi elämä oli äkkiä auennut hänelle, hän tunsi itsensä ja elämänsä päämäärän koroitetuksi ja kaikki entiset ajatuksensa vajonneeksi niin syvälle, niin syvälle. Hän ei voinut käsittää mitenkä hän oli voinut löytää lepoa ja tyydytystä sellaisesta turhuudesta eikä ymmärtää miten se edes oli voinut häntä viehättää. Ei, Jumalan kiitos, eihän ihminen kuitenkaan ollut mikään nukke, jonka tuli vaan seisoa puualustallaan ja näyttäytyä päältäpäin niin loistavalta kuin mahdollista; — ei suinkaan; hänellä oli jotain taisteltavana ja kärsittävänä, hänellä oli kuolematon sielu, jolle hänen piti antaa voimaa liitämään korkealle ylös taivaasen, josta se oli tullutkin. Eikä ainoastaan jaloilla ja voimallisilla sieluilla ollut tämmöistä päämäärää, ei, myöskin kurjimmalla kerjäläisellä, pienimmälläkin lapsella; niin, hänellekin, nuorelle, halvalle naiselle oli Jumala antanut tämän armolahjan. Ja tämä korkea ajatus korvasi kaikki elämän vähäpätöisyydet ja koroitti hänen pyrintönsä jaloksi ja pyhäksi.
Ja ken se oli, joka oli avannut hänen silmänsä ja opettanut häntä huomaamaan kaikkea tätä? Ken se oli, joka hänen kaikkia tätä miettiessään salaa tunkeutui hänen ajatuksiinsa, missä ikänä hän kulkikin. Ylioppilas oli puhunut hänelle niin monta hyvää, tunnokasta sanaa, jotka herättivät hänessä uusia ajatuksia, uutta eloa, jotka hänen omasta mielestään tekivät hänet niin rikkaaksi ja iloiseksi. Nämät sanat olivat hänen lohdutuksenaan joka kerta kun päivän työt häntä rasittivat; mutta hän ei mahtanut sille mitään, että ylioppilas aina oli hänen mielessään ja että hän aina näki hänen seisovan luonansa, säihkyvin silmin, kasvot kirkkaina ja elävinä, ja kuiskaamassa näitä sanoja hänen korvaansa.
Aino oli nyt kuin toinen ihminen. Hän ei enään häärinyt talossa, paiskellen ovia kiinni jälkeensä ja toruen palvelijoita; hän hoiti vaan tavallisia toimiaan hiljaisesti ja levollisesti. Hän ei puhunut paljo, mutta sen minkä hän sanoi, sanoi hän ystävällisesti ja lempeästi. Hän lauloi hyvin harvoin, sillä hänellä ei enään ollut siihen halua, mutta sitä enemmän halusi hän lukea. Hän luki kaikkea mitä vaan taisi saada käsiinsä, ja pastorin täytyi usein väkisin ajaa hänet ulos hengittämään vähän raitista ilmaa. Yhtä kirjaa luki hän melkein yhtä usein kuin Raamattua, sen oli hän saanut ylioppilaalta: "Nainen, hänen tehtävänsä ja velvollisuutensa evankeliumin valossa." Mikähän oli hänen tehtävänsä naisena? Kas, siitä olisi hän mielellään puhunut enemmän ylioppilaan kanssa, mutta hän ei uskaltanut. Joskus otti hän vaan kirjansa esille, käänteli sitä sormiensa välissä ja katseli sitä ikäänkuin ajatuksissaan. Tämä kirja oli ainoa, jonka hän oli saanut ylioppilaalta, ja silloin oli hän toivonut pääsevänsä siitä vapaaksi, mutta nyt — kuinka kummallisesti kaikki asiat voivat kääntyä tässä maailmassa! Toivoipa hän joskus niin hartaasti päästä kaupunkiin ja kuitenki tunsi hän, että jos joku käski hänen matkustaa, olisi hän siellä vaan suruissaan ja ikävöisi aina kotiinsa. Tavattuaan ylioppilaan iloisella ja ystävällisellä tuulella, tuntui hänestä ikäänkuin hänenkin oma alakuloinen mielialansa olisi samassa muuttunut iloisemmaksi. Hän taisi kotimatkallaan hyräillä itselleen ja ajatella, että hänen kotinsa kuitenkin oli paras koko maailmassa. Mutta kun sitten tuli pitkät talvi-illat, jolloin täytyi jo varhain sytyttää kynttilät, sekä pakkaset, pimeät päivät, sateet ja sumut, niin ettei hän voinut mennä ulos huoneesta, vaan kuljeskeli kotonaan ypöyksinänsä, kenenkään ihmisen häntä puhuttelematta, silloin taisi hän usein istua huoneessaan, pää vaipuneena alas käsivarsille, ja itkeä, yhä vaan itkeä, kunnes taas tunsi sydämmensä keveämmäksi. Silloin selvenivät myös hänelle ylioppilaan sanat, hänen näyttäessään kaunista näköalaa korkeimmalta tunturilta: "sitten kaipaatte ystävää, jolla olisi samanlaiset lämpimät tunteet kuin teillä, ystävää, joka kuitenkin seisoisi teitä korkeammalla, niin että hän voisi teitä ohjata, neuvoa ja valaista teidän ajatuksianne". Niin oli hän sanonut. Kuinka totta se sentään oli! Olipa hän sanonut enemmänkin: "se voi olla nainen", "mutta eiköhän se myös voisi olla — mieskin —" Mieskö? — Niin, mutta mistä olisi tämä mies löydettävä? Eihän täällä ollut kettään. Niin, oli täällä sentään yksi, mutta eihän hän huolinut mistään muusta kuin kirjoistaan. Olihan ylioppilas tosin joskus puhunut hänen kanssansa, mutta syynä siihen oli hänen ystävällisyytensä, kun hän näki miten yksin Aino aina kuljeskeli. Aino tuli päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi eikä hänen katseensa enää ollut niin vilkas; eikä hän enää juoksennellutkaan paikasta paikkaan, tahtoen katsella kaikkea. Päinvastoin, hänen silmänsä tuijottivat vaan eteenpäin ja niissä piili jotain epäselvää, alakuloista ja ikävöitsevää. Isä huomasi sen ja huolestui siitä suuresti; hän tarkasteli tytärtään, missä tämä vaan kulki; hän toivoi, että se pian katoaisi, että hän vaan olisi kuullut jotain ikävää kaupungilta, jota hän mieluummin tahtoi pitää salassa. Aino heräsikin usein ajatuksistaan, kun huomasi noitten uskollisten, valppaitten silmien olevan häneen luotuina, ja hän pelkäsi, että isä kysyisi syytä hänen suruunsa. Hän ymmärsi, että isä tarkoitti jotain, tullessaan vähän väliä hänen luoksensa, silitellen ystävällisesti hänen päätänsä ja suudellen häntä. Mutta hänen oli mahdotonta saada sanaakaan sanotuksi. Hän ei myöskään tietänyt mitä sanoa; kyyneleet vaan nousivat hänen silmiinsä ja hän halusi tarttua isänsä kaulaan ja suudella häntä monta, monta kertaa. Mutta vihdoinkin täytyi salaisuuden tulla ilmi. Eräänä iltana olivat he kahden kesken kotona. Aino istui sohvalla, näyttäen väsyneemmältä kuin tavallisesti; isä istui nojatuolissa ja näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut jotain sanoa, imiessään piipustaan muutamia voimakkaita haikuja. Vihdoinkin sai hän sanotuksi:
"Aino!"
"Mitä nyt, isä?" ja hänen sydämmensä rupesi sykkimään.
"Tule tänne, rakas lapseni". Aino tuli ja isä otti hänet syliinsä ja syleili häntä.
"Mikä sinua on vaivannut näinä viimeisinä aikoina?" kysyi isä. "Oletko sairas?"
"Sairasko? — en — miten voit sitä luulla?" vastasi Aino punastuen.
"Miksikö sitä luulen? Ei todellakaan tarvitse tarkkaa silmää, voidakseen nähdä että sinä päivä päivältä tulet yhä kalpeammaksi ja laihemmaksi. Jokin sinua vaivaa."