"Ma ikkunassain näen sun,
Oi armas ystäväni mun,
Ja varjos mulle tuttu on,
Vaan sisään pääst' on mahdoton."
Ylioppilas hypähti alas penkiltä.
"Näkiköhän hän nyt todellakin minut?" sanoi hän itsekseen, — — — "hm — enpä minä suinkaan olekaan hänen 'armas ystävänsä', mutta sisään täytyy minun päästä!" Tätä miettiessään astui hän kotiinsa päin, mutta veräjästä kulkiessaan katsahti hän vielä ylös huoneesen, mistä valo loisti, ja mutisi itsekseen: "Jumalan kiitos, että hän voi vielä laulaa."
Aino ei nyt enään peljännyt ylioppilasta, vaan päinvastoin kulki aina sitä tietä, jota tiesi hänenkin tavallisesti tulevan. Vaan kuitenkin sykki hänen sydämmensä aina, kun hän näki kaukaa ylioppilaan. Hän toivoi melkein, että hän ei tulisikaan, mutta kuitenkin oli hän sydämmessään niin iloinen, kun ylioppilas häntä seurasi ja puhutteli. Hänellä ei ollut ketään muutakaan ystävää, sillä isä — niin, hän ei mielestään voinut isälleen puhua muusta, kuin jokapäiväisistä asioista; hän ei itsekään tietänyt syytä siihen, mutta hänestä tuntui, ikäänkuin hänen isänsä ei ymmärtäisi häntä, eikä voisi kohottaa hänen ajatuksiaan korkealle aatemaailmaan niin hyvin kuin ylioppilas, joka puhui aina niin elävästi, juuri niinkuin hänkin ajatteli, ja joka osasi selittää kaikellaisia asioita. Milloin oli hän leikillinen, milloin totinen, mutta kuitenkin aina hauska. Pimeän tultua meni Aino jo varhain ylös huoneesensa ja istuutui ikkunan eteen katselemaan maantielle päin, josta näki kynttilän valon loistavan ylioppilaan huoneesta, ikäänkuin ystävällisen tähden puitten välistä. Hän kuvaili mielessään, miten ylioppilas istui kirjansa ääressä, pää käsien nojassa, kuinka hän unohti kaikki ympärillään, ajatellen kaikkea muuta kuin häntä, joka nyt ikävöiden istui täällä yksinäisessä huoneessaan. Aino ei voinut käsittää miten hän oli koskaan voinut luulla häntä ylpeäksi, miten sillä tavoin oli hänestä kirjoittanut ja vieläpä päälle päätteeksi — Mathildalle. Mathilda oli näinä viimeisinä päivinä joutunut aivan syrjään. Aino kyllä kirjoitti hänelle, sillä hän ei uskaltanut jättää sitä tekemättä; mutta, totta puhuen, toivoi hän, että heidän kirjevaihtonsa pian loppuisi. Hänen kirjeensä eivät enää olleetkaan niin pitkiä, eikä hän enää kirjoittanutkaan niin usein kuin ennen; usein istui hän harmissaan pureskellen kynäänsä, kun ei tietänyt mitä kirjoittaa. Ylioppilaasta ja hänen keskusteluistaan ei hän tahtonut mitään mainita, sillä sille Mathilda vaan nauraisi; ja hänen täytyi salata tunteitaan, ett'ei Mathilda mitään huomaisi, vaan luulisi häntä yhtä iloiseksi kuin ennen. Mutta kerran ei hän voinut olla puhumatta ylioppilaasta. Mathilda oli kirjeessään pilkannut häntä sen johdosta, mitä Aino hänestä ennen oli kirjoittanut. Tästä suuttui Aino niin, että melkein rupesi itkemään; silloin hän kävi kynään ja kirjoitti:
"Minä pyydän sinua, Mathilda, älä enään kirjoita ylioppilaasta samalla tavoin kuin ennen, sillä minä itse juuri olen erehtynyt. Jospa vaan oppisit häntä tuntemaan, niin näkisit, ett'ei hän ole ollenkaan tyhmä eikä kömpelö. Hänen käytöksensä on yhtä sivistynyt kuin jonkun kaupungin herran, ja hän voi paljon paremmin puhua puolestaan kuin he. Jos sinä vaan olisit täällä, niin saisitpa nähdä, että sinäkin pitäisit hänestä." — —
Aino iloitsi, kun oli kerran saanut sen kirjoittaneeksi, sillä hänen ensimmäiset sanansa olivat jo kauan vainonneet hänen mieltänsä. Nyt oli hän mielestään sovittanut pahan tekonsa ja nyt saisi Mathilda lörpötellä niin paljon kuin vaan mieli teki.
Tästä lähtein eivät Aino ja ylioppilas tavanneet toisiaan ainoastaan maantiellä, vaan kävipä Erkki joskus pappilassakin, vaikka tosin hyvin harvoin. Jouluaattona oli hän siellä, eikä hän mielestään ollut kaukaan aikaan viettänyt tätä iltaa niin hauskasti. Aikaisemmin iltapäivällä oli hän istunut itsekseen kotona, nyt istui hän hauskassa huoneessa Ainon ja hänen isänsä seurassa. Aino olikin sinä iltana niin sievä, puettuna koruttomaan pukuun, puhdas, valkoinen kaulus kaulassa, ja hän astuskeli niin hiljaa, levitti pöydälle valkoisen liinan ja valmisti teetä ylioppilaalle, jonka mielestä tee ei ollut koskaan ennen maistunut niin hyvältä, Huonekalutkin olivat nyt aivan toisin järjestetyt kuin viime kerralla hänen siellä käydessään. Kaikki oli niinkuin ensi aikoina, pöytä oli sohvan edessä, ja kaikki korukalut olivat pantuina pois. Pastori oli juuri käynyt keittiössä lukemassa palvelijoilleen ääneen pyhää jouluevankeliumia ja puhumassa muutamia sanoja joulun merkityksestä, ennenkuin heidän jouluilonsa alkoi. Nyt istui hän päivätyöstään tyytyväisenä mieluisassa nojatuolissaan, piippua polttaen ja ryypäten makeata teetänsä.
Puhe kääntyi sitten Raamattuun ja sen omituiseen, koristelemattomaan kirjoitustapaan, jolloin ylioppilas tuli sanoneeksi, miten ihmeellinen kirja Raamattu oli. Hän puhui vanhasta testamentista, sen tapauksista, sen psalmeista, sen ennustuksista ja suurista, voimallisista nä'yistä, jotka voivat kohottaa ajatuksia ylös aina sisimpään taivaasen, samalla kuin pyhän hengen voima vaikuttaa sannoissa ja täyttää sydämmen pyhällä pelolla ja vavistuksella.
Seuraavana iltana istui Aino, paksu kirja edessään, lukien sitä niin ahkerasti, ett'ei edes muistanut kattaa illallispöytää.
"Mitä kirjaa sinä niin ahkerasti luet?" kysyi pastori.