"Ei niin mitään. Preussilaiset kerskailevat niinkuin ennenkin", vastasi pastori puhaltaen savutuprun.
Taas oltiin ääneti, Aino vaipui uudelleen ajatuksiinsa ja pastori tarkasteli häntä.
"Tahdotko, että laulan sinulle?" kysyi Aino äkkiä, nousi ylös ja läheni pianoa.
"Kyllä, jos et vaan ole väsynyt, niin, —" vastasi pastori.
Aino soitti ensin muutaman säveleen ja rupesi sitten laulamaan vanhaa lempilauluaan: "Oi Ola, Ola, mun armahani." Oli pitkä aika siitä, kun tämä laulu oli kaikunut hänen huuliltaan, mutta nyt tulivat sanat kuin itsestään ja hänestä tuntui niin hyvälle laulaa sitä. Mutta tuskin oli hän ehtinyt alottaa kun pastori huudahti:
"Ei tuota, ei tuota, älä lapsi kulta enään laula tuota vanhaa laulua, vaan laula mieluummin jotain uutta, mitä olet oppinut, jotain Orfeuksesta, ne laulut ovat hauskoja ja sukkelia."
Aino totteli, otti Orfeus-nuotit hyllyltä ja rupesi laulamaan niistä. Hän lauloi ensin venyttämällä, niinkuin oli kuullut teaaterissa laulettavan; mutta jo ensimmäisen värsyn laulettuaan heitti hän vihon lattialle.
"Ei, isä, minä en nyt voi tätä laulaa, jonkun toisen kerran laulan sen sinulle, mutta nyt en voi."
Sitten alkoi hän taas laulaa "Olaansa", ja sen jälkeen muita kansanlauluja, olipa niinkuin ne nyt olisivat herättäneet hänessä uutta eloa, hän lauloi niin iloisesti ja laulaessaan liitelivät hänen ajatuksensa yli laaksojen ja tunturien, missä ylioppilas oli niin usein astuskellut kontti seljässä.
Mutta olipa joku, joka sinä iltana seisoi ulkona kuuntelemassa laulua, eikä se kukaan muu ollut kuin juuri ylioppilas. Kun Aino oli mennyt sisään, oli tämä jäänyt hetkeksi seisomaan pihalle ja, väsynyt kuin oli, istahtanut penkille lepäämään. Sitten astui hän hitaasti tietä alas, mutta hän ei ehtinyt veräjällekään saakka kun jo kuuli sisältä huoneesta laulun säveliä, ja niinpä hän palasi takaisin, sillä Aino se luultavasti oli, joka lauloi. Hän istuutui penkille ja nyt kuuli hän venyttävällä ja kimakalla äänellä laulettavan lauluja Orfeuksesta. Ylioppilas hypähti seisoalleen. "Onko mahdollista, että hän voi tuota laulaa tällaisena päivänä ja tällaisten keskustelujen jälkeen — mutta eipä hän laulakaan sitä hyvin." — "Oi Ola, Ola, mun armahani", kuului taas sisältä, niin tunteellisesti, niin surullisesti; säveleet tunkeutuivat ylioppilaan sydämmeen niin valittavilta, niin lämpiminä. "Oi", huudahti hän iloisesti, "nyt laulaa hän oikein täydestä sydämmestään ja sielustaan, ja Jumalan kiitos että hän voi vielä laulaa." Hän seisoi kauan ja kuunteli tarkoin, painaen joka säveleen mieleensä. Kaikki ne laulut, joita Aino lapsena ollessaan tuona ensimmäisenä iltana oli hänelle laulellut, johtuivat nyt uudestaan hänen mieleensä täydellisempinä ja rikkaimpina — nyt oli hän täysikasvuinen nainen. Vihdoin nousi hän ylös penkille ja pilkisti ikkunasta sisään, sillä uutimet eivät vielä olleet lasketut alas. Niin, siellä istui Aino pianon ääressä ja lauloi juuri kuin hänelle: