"En, en — rakas isäni", sanoi Aino äkkiä, pannen sormensa hänen suulleen, "et saa enää puhua sanaakaan koko kaupunkimatkastani, kuuletko? Nyt täytyy sinun olla terve ja iloinen, sillä minua ei vaivaa mikään, siitä voit olla varma, ja nyt laitan sinulle hyvää teetä." Tämän sanottuaan suuteli Aino vielä kerran isäänsä ja juoksi sitten keittiöön.
"Hm, — hm" — sanoi pastori itsekseen, pudisti päätänsä ja astuskeli edes takaisin huoneessa.
"Jotain hän tietysti tarkoitti sanoillansa, mutta hän on pikku hupakko, joka ei tahdo ilmoittaa salaisuuttaan."
Päätökseksi tuli kuitenkin, että Aino lähtisi uudelleen kaupunkiin. Aino tunsi, että oli jotain joka kaiveli hänen mieltänsä ja että hänelle tekisi hyvää matkustaa vähän pois kotoa, mutta se tuntui hänestä hyvin vaikealta, varsinkin kun hänen taas täytyi asua yhdessä Mathildan kanssa. Nyt ei hän enää voisi salata ystävältään sydämmensä tunteita ja Mathildanhan teki mieli vaan iloita ja aivan mahdottomalta tuntui nyt hänelle uskoa huolensa. Mutta isä pyysi niin hartaasti häntä lähtemään ja lupasi lähettää häntä kohta noutamaan, jos hän ei siellä viihtyisi — ja sitten, sitten sai ylioppilas kerran kuulla, että Aino oli taas matkustanut kaupunkiin. Hän kävi aivan sanattomaksi eikä tahtonut sitä uskoa todeksi. Pysyisikö tämä nuori tyttö hänelle aina selittämättömänä arvoituksena? Nyt oli hän mielestään varma siitä, että perin pohjin tunsi Ainon sisimmänkin sydämmen pohjukan, ja kuitenkin petti tämä häntä vähän väliä. Miten oli Ainolla nyt halua seura-elämän melskeesen, nyt, kun hänessä oli herännyt uusi elämä ja uudet ajatukset; nyt, jolloin hän iloisena kuin lapsi, mutta samalla syvätunteisena kuin täysikasvuinen nainen katseli kaikkea, mitä hän näki edessään. Ylioppilas ei saanut rauhaa, hän ei voinut lukea; hän tempasi lakkinsa ja lähti ulos astumaan pappilaan päin.
Pastori istui huoneessaan valmistamassa saarnaansa sunnuntaiksi, kun ovelle koputettiin ja sisään astui ylioppilas, aivan palavissaan.
"Herra pastori, onko totta, että te olette lähettäneet tyttärenne kaupunkiin?" kysyi hän kohta, unohtaen sanoa hyvänpäivänkin.
Pastori kääntyi hämmästyneenä.
"Niin, se on totta", vastasi hän, katsahtaen ihmetellen ylioppilaasen.
"Onko se mahdollista? Saatatteko te siis heittää ulos mereen sen, joka kerran on päässyt veneesen? Saatatteko hukuttaa ihmissielun, joka juuri on heräämäisillään uuteen eloon? Voitteko sitä tehdä, pelkäämättä siten estävänne Jumalan vaikutusta, josta teidän kerran tulee vastata?"
Pastori oikaisi silmälasinsa ja katseli vierastaan hämmästyneenä.