"Sepä kummallista! Ennen oli ystävyytenne niin sydämmellinen, että Mathilda oli ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla, ja jos sinä kerran jaksoit siellä tulla toimeen hänen kanssansa kokonaisen kuukauden, niin voit kyllä kestää muutaman viikon täällä. Meidän velvollisuutemme on palkita heille ystävyyttä, jota he ovat meille osoittaneet."
"Luultavasti olet oikeassa, isä, varmaankin se niin on", vastasi Aino hiljaan; mutta sinä iltana ei hän juuri muuta puhunut, meni vaan aikaiseen ylös huoneesensa ja istui pää kätkettynä käsiinsä, kunnes kello muistutti häntä menemään maata. Mutta ennenkuin hän heittäytyi vuoteelleen, katseli hän pitkään maantielle päin, nähdäkseen loistiko kynttilän valo vielä hänen uskollisen ystävänsä ikkunoista, hänen, joka oli luvannut, ett'ei hän koskaan enään menisi kihloihin.
Viikko myöhemmin ajaa ratisivat suuret rattaat täynnä tavaroita tietä pitkin pappilaan päin. Pastori tuli ulos paljain päin, raappasi jalkaansa ja auttoi alas rattailta pientä, kiireestä kantapäähän vaippaan ja huiveihin käärittyä olentoa.
Niinpä oli siis Mathilda vihdoinkin tullut.
Kuudes luku.
Kaupungin neiti. Talonpojat. Taistelua.
Nytpä vasta oli puuhaa ja hälinää pappilassa. Vanha ruuna ei ollut koskaan elämässään ollut niin kovassa työssä, eikä palvelusväellä koskaan ennen ollut niin paljon juoksemista ja häärimistä kuin nyt. Ensimmäisinä päivinä Mathilda tosin vierasti, ett'ei käynyt muualla kuin katselemassa läävää, aittaa, kellaria ja muuta sellaista, jota ei ollut ennen tottunut näkemään, mutta sitten alkoi hän olla kuin kotonaan. Ja kohta tuli hyvät ystävät hänestä ja pastorista, joka mielihyvissään hymyili ja pudisti päätänsä, nähdessään hänen vallattomuuttaan. Sillä Mathilda ymmärsi aina mielistellä häntä, — eipä hän turhaan ollut äitinsä hemmoiteltu lemmikki. Ja kun hän pani kätensä pastorin olkapäälle, taputti hänen polviansa ja niin mairittelevasti pyysi — "lupaa" — silloin ei tuon vanhan papin sydän hennonnut vastustaa. Mathildapa vasta osasi kertoa hauskoja juttuja ja sukkeluuksia, suu oli liikkeessä aamusta varhain myöhään iltaan. Se miellytti pastoria, hän tunsi itsensä elähytetyksi, sillä sehän oli jotain uutta hänelle, joka niin kauan oli elänyt yksinään tahi ainoastaan katsellut ajattelevaista tytärtään, joka pitkin päivää istui kirjansa ääressä. Mathilda huomasi olevansa pastorin suosiossa — ja viekas kuin oli — ymmärsi hän myös käyttää sitä hyväkseen, järjestäen kaikki mielensä mukaan. Alussa oli hänen täytynyt jalan astua kaikkialle, missä luuli olevan jotain katselemista, mutta nyt huomasi hän siitä liiaksi väsyvänsä ja sentähden täytyvänsä olla varovaisempi, ja nytpä piti hevosten olla valmiina häntä varten joka hetki, varhain sekä myöhään. Sitten kuorsasi Halvar liian kovasti maatessaan yöllä tuvassa, aivan Mathildan huoneen alla, niin että hän heräsi siitä, ja kohta täytyi rengin muuttaa heinälatoon. Sitä paitsi oli hän niin heikkohermoinen, ett'ei hän voinut kärsiä, että Mari aamulla laulaa hyräili ja pilkkoi polttopuita; sentähden käskettiin hänen tehdä se työ illalla tahi aamupäivällä kello kymmenen jälkeen, silloin Mathilda jo oli tullut alas. Mathilda oli myös aikonut auttaa Ainoa talouden toimissa, mutta siitäpä nousi melua! Eihän nuo raa'at, tyhmät talonpojat tietysti voineet tehdä mitään mieliksi, ja sen he kyllä saivat kuulla vähän väliä. Mari oli niin vihanen tuolle "kaupungin marjalle", joksi hän Mathildaa kutsui, että olisi ollut valmis heittämään tulisen kekäleen hänen jälkeensä millä hetkellä tahansa. Salissa muutettiin pöytä taas keskelle lattiaa, kaikki korutavarat tuotiin esiin, tuolien päällykset otettiin pois ja kaikki, mitä vaan löytyi kirjailtuja mattoja ja pöytäliinoja, pantiin nyt käytäntöön, niin ett'ei pastori enää saanut nojata päätänsä, minne tahtoi, eikä asettaa jalkojansa minne vaan sattui, pyyhkimättä niitä ensin hyvästi. Tämä kyllä ensin huvitti pastoria, mutta pian kyllästyi hän kuitenkin Mathildaan ja hänen lörpötyksiinsä ja kaipasi entistä hiljaista talouden hoitoa. Hän huomasi, että Mathilda tahtoi hallita, ja surullisena katseli hän sentähden hiljaista tytärtänsä, joka vielä oli yhtä hiljainen ja totinen kuin ennen. Aino ei ollenkaan vastustanut Mathildan hullutuksia, vaan päinvastoin koitti hän aina mukaantua hänen mielensä mukaan, niin paljon kuin vaan taisi, oli hänelle aina ystävällinen ja seurasi häntä hänen kaikellaisille matkoilleen. Mutta kun he olivat yhdessä muiden ihmisten kanssa, vetäytyi Aino aina toisten seuraan.
Pianpa alkoi Mathildakin kyllästyä tähän elämään. Täällähän ei ollut ketään, jonka kanssa voisi seurustella, kansa kun oli niin sivistymätön. Mutta sitten juohtui hänen mieleensä, ett'ei hän vielä ollut tehnyt tuttavuutta ylioppilaan kanssa, ja sentähden kiusasi hän pastoria, siksi kuin tämä lupasi lähettää jonakin päivänä häntä käskemään.
Kun ylioppilas sinä iltana tuli pappilaan, näki hän pöydän luona sievään vaaleansiniseen hameesen puetun neiden, joka niiasi hänelle syvään ja kutsui kohta Ainon sivuhuoneesta, jonka ovi oli auki. Aino tuli sisään.
"Teepä hyvin ja esitä minut tuolle herralle", sanoi Mathilda, näyttäen arvokkaalta.