"Tuleeko hän taas kotiin?" kysyi Halvar hymyillen viekkaasti.
"Tulee kyllä", vastasi pastori lyhyesti ja siihen vastaukseen täytyi
Halvarin tyytyä ja lähteä käskyä toimittamaan.
Tuskin kuukautta sen jälkeen kuin Aino oli lähtenyt kaupunkiin oli hän jo rakkaassa kodissaan, ja syleili iloisena isäänsä. Hän näytti terveeltä ja raittiilta, lieneeköhän se sitten ollut sentähden, että raitis tuuli oli puhaltanut ruusuja hänen poskillensa tahi sentähden, että ilo päästä jälleen kotiin loisti hänen silmistään. Mutta ilo haihtui hänen kasvoistaan, kohta kun hän otti esille kirjeen, jonka oli tuonut mukaan.
"Tämä on Mathildan äidiltä", sanoi hän, "hän käski minun antaa sen sinulle."
Pastori luki kirjeen, ja Aino tarkasteli hänen kasvojaan, hänen lukiessaan.
"Oikeinko arvasin, isä?" kysyi hän pelolla, "kysyykö hän sitä, mistä kirjoitin sinulle?''
"Niin, juuri sitä", vastasi pastori, työntäen alahuulensa esiin.
"Isä, anna heille kieltävä vastaus", huudahti Aino niin kiivaasti, ett'ei isä ollut sellaisena koskaan nähnyt häntä.
"Mutta, rakas lapseni, myönnähän, että se on mahdotonta. Nyt olet sinä asunut heillä kaksi kertaa, eikä minun ole tarvinnut maksaa sinusta mitään, sentähden että hän oli sinun äitisi vanha ystävä, ja miten voisimme siis me kieltää hänen tytärtään tulemasta tänne lyhyeksi ajaksi."
"Niin, mutta minä en pidä hänestä, isä, minä en kärsi olla yhdessä hänen kanssansa."