"Suokaa anteeksi, herra pastori, että käyttäydyin tällä tavoin, mutta ihminen ei voi aina hillitä itseään, ja minä myönnän, että sydämmeeni koski kipeästi, kun kuulin tyttärenne lähteneen kaupunkiin. Näyttää tosin kummalliselta, mutta luulen kuitenkin paremmin tuntevani hänet kuin te, vaikka olettekin hänen isänsä. Te olette niin paljon vanhempi häntä, olette melkein koko päivän omassa jokapäiväisessä työssänne, olette joka päivä pienestä pitäen nähnyt hänet luonanne ja ehkä olette vaan puhelleet jokapäiväisistä asioista, jonkatähden silmänne eivät tottumuksesta enään voi niin terävästi kaikkea huomata. Mutta minä olen häntä tavannut vaan silloin tällöin, minulle on hän puhunut asioista, jotka likemmin koskevat hänen sydäntänsä, sillä hän huomasi, että minä olen hänen ikäisensä ja vertaisensa, ja sentähden taisin häntä paremmin ymmärtää. Minä olen myös huomannut, että hän on syvätunteinen, jalo nainen, joka voisi tulla vieläkin jalommaksi ja syvätunteisemmaksi ja joka on liian hyvä kuihtumaan maailman turhuudessa. Ja hyvästi nyt, herra pastori; minä pyydän, että tämänpäiväiset sanani jäisivät vaan meidän kesken ja pyydän myös anteeksi, että olen ollut näin rohkea."

Pastori ei sanonut mitään, seurasi vaan vierastaan ovelle ja ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi.

Ylioppilas tarkasteli hänen kasvojaan ja äkkiä huomasi hän, miten vanhalta, yksinäiseltä ja onnettomalta mieheltä pastori näytti. Hän mietti kauan, jäisikö vielä sinne puhelemaan, mutta kun hän jo oli oven kynnyksellä ja oli jättänyt hyvästi, päätti hän lähteä kotiinsa.

Yksin jäätyään, istuutui pastori tuolille ja painoi päänsä pöydän varaan. Siten istui hän kauan aikaa, nousi sitten äkkiä seisoalleen ja kulki edestakaisin lattialla.

"Oliskohan hänen sanoissaan mitään perää", sanoi hän itsekseen, "enkö minä siis ymmärtäisi omaa lastani? Olisinko minä ymmärtämättömyydessäni myönyt hänen sielunsa — — hyvä Jumala, kuinka hirmuiset sanat, — mutta tahdonpa kuitenkin odottaa siksi kuin saan nähdä, mitä hän kirjoittaa ja sitten — sitten auttakoon Jumala minua!"

Ainon ensimmäisen kirjeen sisällys oli seuraava:

"Rakas isäni!

Anna anteeksi, ett'en ole ennen sinulle kirjoittanut, mutta minä tahdoin odottaa siksi, kuin saisin sinulle jotain hauskaa kerrottavaa. Vaan nyt en enää voi jättää kauemmaksi ja ryhdyn sentähden kirjoittamaan, vaikka minä tiedän, että nämät rivini tuottavat sinulle enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta minä en voi eikä minun tee mieli sinulle valehdella. Sanon sentähden sinulle, että haluan hartaasti kotiini, että en koskaan voi tulla terveeksi, jos en pääse kotiin. Minä tunnen itseni niin onnettomaksi ja yksinäiseksi näiden kaikkien ventovierasten ihmisten seurassa ja mielelläni tahtoisin paeta pois täältä kauas, kauas ja ainoastaan itkeä. Mutta nyt olen minä päättänyt totella sinua, isä, ja sentähden jään tänne, niin kauaksi kuin sinä tahdot. Mutta jos kerran, sitä parempi mitä pikemmin, sinulta isä tulee lupa matkustaa kotiin, silloin — niin silloin — oi kuinka onnellinen silloin olen. Minä en voi käsittää, mikä siihen on syynä, mutta en enää voi kestää tätä seuraelämää. He tahtovat minut kanssansa soittajaisiin, laulajaisiin, teaateriin ja tansseihin, mutta nyt ei musiikki enään, niinkuin ennen, voi herättää minussa uutta elämää eikä tanssi enään pane sydäntäni kovemmin sykkimään; — nyt vaan haluan päästä pois täältä omaan kotiini; minä en voi tuntea mitään sydämmessäni, eikä mikään voi minua elähyttää. Minä tiedän ja minä myös huomaan, että täällä olisi paljon kaunista ja hyödyllistä katsottavaa, mutta minulla ei ole halua nähdä mitään eikä rauhaa nauttia siitä. Jos olen ulkona, niin haluan kotiin, jos taas olen kotona, haluan ulos. En itsekkään ymmärrä itseäni, mutta sen tiedän, että silloin ainoastaan voin tulla rohkaistuksi ja iloiseksi, kun voin sydämmestäni rukoilla Jumalaa, ja silloin en koskaan voi olla itkemättä. Tosin en voi sanoa muuta kuin että kaikki täällä ovat minulle erittäin ystävälliset, ja he koettavat kyllä parastaan ilahduttaakseen minua. Mutta juuri nuo kaikki heidän puuhansa ovat minusta vastenmieliset. Mieluummin tahtoisin, ett'eivät he minusta välittäisi, vaan antaisivat minun kulkea omaa tietäni, mutta se on turha toivo. Joskus he aivan tuskastuvat ja sanovat, että minä olen niin jörö ja ikävä ja tulin tänne vaan häiritsemään heidän iloaan, ja minusta on niin vaikea sitä kuulla, sillä minä en suinkaan tahdo häiritä kenenkään iloa. Nyt viimeisinä päivinä ovat he olleet minulle erittäin ystävälliset, jonkatähden minä pelkään, että siinä piilee jotain, ja minä luulen arvanneeni oikein. Lääkäri sanoi, että ilma maalla tekisi Mathildalle hyvää, ja nyt aikovat he ehdoittaa, että hän seuraisi minua kotiini. He ovat jo kuulustelleet minulta, onko kotiseudullani terveellinen ilma, onko siellä kylmä ja olisko siellä tilaisuutta kylpeä j.n.e. Jumala armahtakoon meitä saamasta sellaisia vierasta! Nyt en enää, rakas isäni, kykene enempää kirjoittamaan, mutta, jos nyt olisin sinun luonasi, tahtoisin syleillä ja suudella sinua. Sinun Ainosi."

Pastori mutisi itsekseen "hm", luettuaan kirjeen ensimmäisen kerran ja luettuaan sen toistamiseen mutisi hän samaten "hm"; sitten nousi hän ylös ja soitti kelloa.

"Kuule, Halvar, ota huomenna suuret kiesit ja lähde kaupunkiin neitiä hakemaan", sanoi hän rengille, joka juuri astui sisään.