"Luulenpa, että itse olette sairas", sanoi hän vihdoinkin, "tehän puhutte ikään kuin hourailisitte."
"En ole, herra pastori", alkoi taas ylioppilas tyynesti ja arvokkaasti, "minä en ole sairas, mutta hän oli sairas ja hänen sairautensa oli taistelua, taistelua, jonka Jumala oli lähettänyt hänen sydämmeensä, saadakseen siellä asuinsijan, taistelua, joka loppui rukouksella ja itkulla hiljaisessa kamarissa."
Pastori kuunteli häntä totisesti.
"Istukaa, hyvä ystävä, ja selittäkää minulle tarkemmin, mitä tarkoitatte. Eikö siis minun tyttäreni ole kristitty?"
"Siihen kysymykseen, herra pastori, voin vastata sekä myöntävästi että kieltävästi. Hän on kristitty, niinkuin monet tuhannet muutkin, jotka ainoastaan suullaan rukoilevat Isämeitänsä muutaman kerran päivässä ja käyvät kirkossa joka sunnuntai, siten ollen jonkullaisessa yhteydessä Jumalansa kanssa. Mutta hän ei ole niitä, joissa kristillisyys on tullut eläväksi, niitä, jotka uskossa tekevät pienimmänkin tehtävänsä ja nöyränä uhraavat itsensä Jumalalle."
"Niin", vastasi pastori pontevasti, "mutta uudet teoloogit eivät koskaan suo kenellekään rauhaa eikä lepoa, vaan ainoastaan rauhattomuutta, yhä vaan rauhattomuutta. Emmekö siis enää voisi elää tyytyväisinä ja iloita kaikista Jumalan armolahjoista?"
"Kyllähän sitä todellakin voisimme, enhän minä ole koskaan sitä kieltänyt. Mutta, herra pastori, muistakaa, että siellä, missä vaan on iloa kristillisyydessä, siellä on myös rauhattomuutta. Rauhattomuus on kuin heiluri kellossa; jos se pysähtyy, niin pysähtyy kellokin. Ja ihminen, jolla ei ole rauhattomuutta, hän nukkuu ja tuntee itsensä tietysti virkistyneeksi unen jälkeen; mutta voidaksemme olla kristittyjä, täytyy meidän alati valvoa. Teidän tyttärenne on ennen nähnyt kristillisyyden ikäänkuin sumussa, ikäänkuin unessa; mutta nyt on hän herännyt unesta ja nyt tahdotte te taas tuudittaa häntä uneen lumoavalla kehtolaulullanne, tahdotte näyttää hänelle kuvia, jotka hämmentävät näön, jotka johtavat hänet ulos rämeille, missä virvatulet eksyttelevät."
"Mutta, hyvä ystävä, tehän puhutte, niinkuin kaupunki olisi Sodoma, tahi niinkuin hän olisi lähetetty pakanoiden sekaan. Onhan hän nyt rehellisten, kelpo ihmisten luona."
"Te ymmärrätte minua väärin, herra pastori. Älkää luulko, että minä vihaan ihmisiä tahi kaupunkielämää tahi, että olen mikään saarnan tyrkyttäjä. Tiedän kyllä, että kaupungista löytyy paljon kaunista ja hyödyllistä, paljon taideteoksia ja kaikellaista muuta, joka jalostuttaa ja virkistyttää sielua; tiedän myös, että siellä löytyy monta kristittyä, joiden kanssa eläminen ja puheleminen voisi olla meille hyvinkin hyvää ja terveellistä. Mutta minä tarkoitan niitä, joiden mielestä tyhjyys, huvit, joutavat puheet ja seuraelämä ovat kaikesta tärkeintä, jotka pitävät niitä jumalanaan, juuri sellaisia ihmisiä kuin Mathilda ja hänen äitinsä, muotinukkeja, joilla ei ole ainoatakaan todellista ajatusta, ja jotka kuitenkin aina ovat olevinansa ensimmäiset ja koettavat muille tyrkyttää elämänsä määrää. Näiden joukossa oleskelee nyt tyttärenne, hän, joka nykyjään vaan haluaa rauhaa, lepoa ja totuutta, näiden kesken tulee hänen joko nääntyä tahi tukahduttaa hengellinen elämänsä, joka juuri on puhkeamaisillaan hänen sydämmessään; se on todellakin kuin tarjoisi surevalle leskelle lohdutukseksi meluavaa tanssia."
Pastori antoi päänsä vaipua alaa pöydälle ja laski molemmat kädet otsalleen. Hän ei katsahtanut ylös eikä vastannut mitään. Ylioppilas nousi äkkiä tuoliltansa.